Muun maan mustikat.

18.8.2016
Olemme asuneet täällä Irlannissa nyt piirun yli kaksi vuotta ja täytyy sanoa, että vaikka olen aikuiselämästäni asunut ulkomailla enemmän kuin puolet, en koskaan ole kokenut enkä voinut kuvitella joutuvani rasismin kohteeksi.

En tiedä johtuuko aikaisemmat kokemukseni maailmankansalaisuudesta siitä, että olen ollut asumassa monen kulttuurin sulatusuunissa Austraaliassa, leppoisassa Portugalissa, missä iloisesti hymyiltiin kunhan edes yritin solkata heidän kieltänsä, Englannissa, missä kukaan ei kiinnittänyt eri kansalaisuuteesi huomiota vaiko kokemuksesta Dublinilaisena vuosien takaa, kun kuuliaisena työntekijänä olemassaoloani vain arvostettiin? 

Mutta mistä johtuu, että nyt viimeisen parin vuoden aikana olen useampaankin kertaan kokenut väheksymistä ollessani eri kansallisuutta? Miten minulle on välillä puhuttu kuin idiootille, kuka ei ymmärrä kieltä (mitä toki puhun itseasiassa kuin natiivi) ja varmaan sitten älytasokin on jotenkin alentunut? Miten minua on kehoitettu Irlantilaistumaan?

On jotenkin omituista, että maassa, missä en uskonut olevan juurikaan kulttuurieroa Suomeen, onkin niiiin paljon erilaisia tapoja ja pinttyneitä käytäntöjä, että mietin opinko niitä ikinä? Mistä minä olisin voinut tietää, että matkalaisille piti olla voikkuleivät valmiina odottamassa, vaikka olivat sanoneet syövänsä jo matkalla ja Suomalaisen kohtelijaana sitten paikanpäällä kysyin, että saisiko olla jotakin?
Muistinko kiittää tarpeeksi monella eri tavalla, kun Suomalaisena sanotaan kerran kiitos ja sitä tosiaan tarkoitetaan jokaisella solulla?

On hämmentävää ja oikeastaan erityisen loukkaavaa, kun joku toivoo sinun luopuvan omasta kansallisidentiteetistä ja tapakulttuurista. Toki maassa maan tavalla, mutta toisaalta oma tyyli ja tavat ovat osa sitä kotia, minkä tuot mukanasi maahanmuuttajana. Itsea haluaisin meidän kodissa ilmennettävän Suomalaisuutta ja sen olevan omalla tavallaan eksoottista ja kiinnostavaa vierailijoille.

Suomalaisuus on minulle todella tärkeää ja yritän ylläpitää sitä niin, että myös meidän lapset ovat ylpeästi sekä Suomalaisia että Irlantilaisia. Hulluinta on, että täällä on lisäkseni hurjasti eri kansallisuuksia ja silti tuntuu, että meitä kaikkia erityisesti vanhemmat rouvat pitävät kakkosluokan kansalaisina. 

Suuri Puolalainen yhteisö jokaisessa takapajula-kylässäkin antaa tietynlaisen leiman myös muille Itä-Eurooppalaisille. Puolalaiset lähinnä miksaavat vain keskenänsä ja heille on kaupoissa omat ruokatarvikehyllynsäkkin (<-gotta love finnish words :D), 
sinäkin olet varmaan Puolasta, kun puhut jotain omituista kieltä. 

Itse haluaisin saada ihmiset kaikkialla miettimään, että jokainen sinun kieltäsi murtaen puhuva puhuu täydellisesti omaa kieltänsä ja kielioppi- taikka lausumisvirheistä huolimatta hänen älykyydessään ei ole mitään vikaa. Hänellä on kotikylä taikka -kaupunki, mistä me emme välttämättä tiedä mitään. Se oma sielunmaisema, paikka mihin kaipaa, mitä me emme edes voi kuvitella. Usein nuo Puolalaisetkin tosiaan niputetaan vain Puolalaisiksi, vaikka maahan on aivan valtaisa!

 Olen mielenkiinnosta ruvennut kyselemään muilta maahanmuuttajilta, että juuri mistä paikasta he ovat kotoisin ja minkälaista siellä on? Toki rakastan kuunnella ihmisten tarinoita erilaisita paikoista muutenkin, mutta haluan myös välitää arvostusta, että heidän taustakin merkitsevät. En ole itse tainnut kyllä samaa kysymystä koskan kuulla takaisin, vaikka minusta olisi ihana kertoa Suomesta kaikki :)

Varmaan syy, miksi en ole osannut täällä blogissa Irlantilaisita tavoista kirjoitella sen kummemmin, on että ole itsekkin vielä huuli pyöreänä, mitä minulta milloinkin odotetaan? Kompastelen ja töksäyttelen ja opin, milloin pitää suu kiinni taikka mitä juuri milloinkin sopii sanoa. Välillä tämä Irlantilainen tyyli kanssakäydä tuntuu kuin joltain valtavalta teatraaliselta näytökseltä, missä puolin ja toisin suitsutettaan ja sitten taas väheksytään ja kaikkeen taitaa olla selkät askelet, mitä en vain vielä ole oppinut. Mahdankohan koskaan?

Ja mites sielä Suomessa ne kaikki maahanmuuttajat keiden pitää tajuta millon suppisuu-Suomalaisille sopii ojentaa kättä eikä suukkoa poskelle? Toisaalta Suomessa ilahduttavasti yleensä tarkoitetaan, mitä sanotaan eikä tulkinnanvaraisuutta nyt varsinaisesti ole. Täällä pitäisi vissiin osata lukea ajatuksia. Nyt tiedän miltä miehistä naisten kanssa tuntuu :D :D

Olisipa mielenkiintoista kuulla muiden mietteitä siitä, miten maahanmuuttajien tulisi sopeutua uuteen kotimaahansa? Tai oletko koskaan kokenut kansalaisuutesi takia väheksyntää?

***

Kuvissa vilahtelee tämänpäiväiset Connemara Pony Show-markkinat kylänraitilla, missä oli jos jonkinmoista feikkituotetta ja krääsäkojua tarjolla. Itse ponien kauneuskisat ja myyntitapahtuma ovat kylän koko vuoden kohokohta ja mieheni kaikista kiireisin työaika. Lasten kanssa tiirailimme hiukan ulkopuolelta varsinaisia poninäytöksiä ja keskimmäinen oli kovin pettynyt ettei Pony show tarkoittanutkaan sitä, että hän pääsee ratsastamaan. Voi muru <3 Upeita kyllä nuo pollet olivat.

Samainen muru halusi ottaa minusta kuvan, mutta nauratti, kun mammalta ei näy edes päätä. No söpöliinipihän tuo sisko onkin :) 

Oikein mukavaa perjantaita kaikille toivoo Sara xx





6 kommenttia on "Muun maan mustikat."
  1. Voi Sara, olen ihan samoja juttuja miettinyt välillä! Tiedän, että en todellakaan osaa toimia irlantilaisen "etiketin" mukaan, mutta toivon, että ihmiset ymmärtäisivät, että olen vain eri maasta, en epäkohtelias. Ja sitten välillä kiukuttaa, kun tuntuu, että pidetään jotenkin kakkosluokan-kansalaisena, joka on tullut tänne paremman elintason perässä! Eikö ne idiootit tiedä, että Suomessa on korkeampi elintaso ja kaikki toimii miljoona kertaa paremmin?? :) Onneksi välillä pääsee tapaamaan teitä muita Suomi-neitoja, joiden kanssa on vaan helppoa olla tälläinen Suomalainen! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän treffit on niin henkireikä monella tapaa ❤️ Mä toivon, että seuraavaksi muutetaan johonkin vähän lähemmäs, että voidaan useammin tavata. Mut juu, pahin on, että pidetään epäkohtelijaana ja mä ainakin olen usein vain hämmentynyt enkä ole tiennyt ennen erhettä miten pitäisi toimia. Tämä eräs ei ota huomioon, että vastahan tässä on kaksi vuotta omaksuttu tapoja. Ei kukaan seppä syntyessään, vai miten se nyt meni :D

      Poista
  2. Hmmm...olen asunut Irlannissa, pikkukaupungeissa nyt 30 vuotta, ei helpota vieläkään. Omalaatuisna pidetään vieläkin, kun olen rehellinen enkä teatraalinen, hiljainen enkä tyhjänpälättäjä, en jaksa työbilejuomista kolmeen asti aamulla, en pitäydy Irish Mammy-roolissa ja annoin lasteni itsenäistyä. Naisten kanssa minulla on ollut vaikeinta, en vaan löydä ketään sukulaissielua. Miesten kanssa pärjään keskustelutasolla. Tuohon puolalaistamiseen en ole törmännyt, puhuin lasteni kanssa englantia. Hyvän miehen löysin (toisella yrittämällä...) mutta sen verran kaipaan Suomeen, että paluumuutto on nyt suunnitteilla. En vaan saa juuria tähän yhteiskuntaan. Yhteydenpito muihin ulkosuomalaisiin auttaa! Toivottavasti itse löydätte identiteettinne ja paikkanne täällä, onhan Irlanti paljon modernimpi nykyään, minä tulin 1980-luvulla, mikä vastasi suomalaista 1950-lukua : )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi joo sen olen oppinut, että kukaan ei halua kuulla rehellistä mielipidettä taikka kuulumisia. Kaikki on vain fine fine fine fine :) Ja juu, Irlantilaisiin miehiin on helpompi tutustua ja he ovat paljon suvaitsevaisempia ja rennompia. Naisilla on joku sellainen tönkkö koodi tässä maassa, että ihan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, on minun ainakin vaikea samaistua. Tuntuu, että naisille tässä maassa on aivan valtaisat odotukset ja raamit, miten pitää olla. Itse en kaipaa Suomeen asumaan, mutta välillä mietin löydänkö täältäkään ikinä paikkaani. (Englannissa oli hyvä asua, mutta sinne tuskin pääsemme enää muuttamaan).

      Poista
  3. Tämä oli kyllä tosi hyvä postaus. Yleensä nuo ihmettelijät ovat niitä, jotka eivät ole koskaan asuneet muualla kuin omalla pikku-saarellaan. He ovat tottuneet pieniin piireihin ja ajatusmaailma kiertää niitä samoja tuttuja ja turvallisia piirejä. Kaikki erillainen on aivan liian eksoottista ja siksi no no. Jotenkin sääli, että se maailma loppuu siihen omaan kotikylään.

    Kuule, kyllä sinäkin paikkasi täältä löydät, mutta ehkä niitä sielunsiskoja löytyy paremmin suuremmilta paikkakunnilta. Minulla meni myös tosi kauan, mutta vähitellen löytyi irlanilaisiakin ystäviä.Yleensä he kyllä ovat asuneet muuallakin... Nykyisin en välitä enää yhtään mitä muut minusta ajattelevat. En aio muuttua muuksi, eli jos en osaa toimia aina oikein, niin so what. Mutta joo ymmärrän hyvin, että välillä tuntee olevansa jostain muualta planeetalta tai Puolasta!!!

    VastaaPoista
  4. Sori kun kommentoin näin myöhään, luen sun postauksia vähän jälkijunassa kesän jälkeen... Mutta tosi mielenkiintoinen aihe! Itse asun Dublinissa ja täällä on vähän helpompaa, kun ulkomaalaisia on niin paljon, ja esim. meillä töissä tosi paljon eri kansalaisuuksia. Mulle puhutaan yleensä Suomesta tosi ihailevaan sävyyn ja ennemminkin kysellään, miksi olen halunnut muuttaa sieltä pois, kun siellä on niin moni asia niin paljon paremmin. Mutta toisaalta usein törmää siihen tosi stereotyyppiseen "joulupukki-Lappi-talvi-jääkarhu-pingviini" -kyselyyn, ja tuntuu, ettei keskustelu siitä sen syvällisemmäksi muutu. Ystävystyminen on minustakin hankalaa, läheisimmät tuttuni täällä ovat muita ulkomaalaisia ja jonkin verran olen tutustunut irlantilaisen mieheni kavereiden vaimoihin. Mutta edelleen tuntuu, että kaikki oikeat, läheiset ystävät ovat kotona Suomessa.

    Minua pidetään varmaan omituisena, hiljaisena ja liian suorapuheisena, mutta toistaiseksi en ole saanut käytöksestäni mitään ikävää palautetta. Itse yritän kovasti omaksua täkäläisen vilkkaamman ja sosiaalisemman kanssakäymisen tavan, kun se on töiden suhteenkin välttämätöntä, ja se tuntuu välillä aika uuvuttavalta. Miehen perhekin on toistaiseksi antanut minun olla oma itseni, mutta saa nähdä kuinka asia muuttuu kunhan saamme lapsia ja aion pitää kiinni monista suomalaisista tavoista meidän perheessä.

    Vuosien varrella olen kyllä törmännyt siihen, miten ulkomaalaiselle puhutaan kuin idiootille ja kanssakäyminen muutenkin jää tosi pinnalliseksi. Ärsyttää myös kun kysytään, puhunko myös Suomessa perheeni kanssa englantia, tai miksi haluan laittaa elokuvaan päälle suomenkielisen tekstityksen, jos sellainen on saatavilla. Surulliselta kuulostaa, jos vuosikymmeniä täällä asuneet eivät vieläkään tunne maata kodikseen, mutta onneksi mulla on täällä paljon suomalaistuttuja, toivon mukaan heistä tulee mulle ajan myötä läheisempiä ystäviä.

    Kaikki tämä on antanut mulle ehkä eniten perspektiiviä siihen, miten kamalaa Suomessa varmasti on monilla maahanmuuttajilla, kun kulttuuri siellä on muutenkin niin juro ja hiljainen, ja sitten heihin vielä suhtaudutaan niin vihamielisesti. Minusta tuntuu, että minun on kuitenkin loppupeleissä helpompi sopeutua tänne kuin mieheni olisi sopeutua Suomeen.

    VastaaPoista

Kiitos, jos kommentoit. Olet huippu!