Mikä minusta tulee isona?

24.3.2017
Miten ihmeessä voinkaan tehdä uuden postauksen noiden ihanien kuvien jälkeen? Hurjasti teiltä tykkäyksiä ja kommentteja - valtaisa kiitos! Varsinkin tuo facebook-kommentointi ja tykkäily tuo tänne uusia tyyppejä ja se on kiva se :) Vaikka te vanhat olette tietysti ihan parhaita :)

Yksi asia mikä tässä nyt oikeastaan jo Elsin täytettyä kolme on ollut mielen päällä. Mitä ihmettä minä rupeaisin tekemään työkseni? Mikä minusta tulee isona?

Aikaisemminhan olen tosiaan kouluttautunut maskeeraajaksi ja toiminut sitten päällikkötasolla catering-maailmassa. Periaatteessahan noihin ravintola/baari/kahvilahommiin olisi helppo pujahtaa takaisin ja haaveena olisikin joskus lasten ollessa vähän isompia omistaa oma kahvila taas kerran. 

Meistä oli miehen kanssa niin ihanaa pyörittää yhdessä omaa bisnestä, että riemusta kiljuen hyppäisimme siihen hommaan taas. Tosin pienten lasten kanssa emme voi ryhtyä yrittäjiksi molemmat. Tiedän jo valmiiksi, miten naimisissa sitä oman puljun kanssa onkaan.

Mutta nyt. Nyt en vain koe, että me molemmat voidaan tehdä vuorotyötä, koska meillä ei tosiaan ole tukiverkkoa mailla halmeilla ja au pair-ajatus tuntuu taas todella vieraalta.


Että mitä ihmettä sitten rupeaisin tekemään? Yksi asia, mikä mietityttää on lasten loma-ajat. Ja miten voimme matkustaa Suomeen, jos saan vain Irlantilaisen standardi 4-viikkoisen vuosiloman? Sitä toki täällä voi hajauttaa vaikka päivä kerrallaan ympäri vuoden. Mutta silti; ajatus työelämän ja lapsien yhdistämisestä tuntuu ihan todella suurelta möykyltä. Miten se vain edes tulee olemaan mahdollista?

Tai no on minulla yksi haave. Että voisin tehdä osittain kotoa käsin joustavasti töitä niin, että voisin silti hakea lapset koulusta ja olla äitiliini iltapäivät. Puhua heidän kanssaan Suomea, kuten aina, mutta niin ettei se rupea unohtumaan, jos kanssakäymiset ovat vain iltapainotteisia. 

Vaihtoehtoja on muutama. Voisin käydä opinnot koulunkäyntiavustajaksi, että työaikani olisi samat kuin koulujen lukukaudet. Voisi ruveta lastenhoitajaksi omasta kodistani käsin tai siis suomalaisittain perhepäivähoitajaksi. Pyörittelen mielessäni myös ravintoterapeutiksi lukemista. Siinä on aihe, mikä minua kiinnostaa suunnattomasti. 

Ja sitten on tämä valokuvaus.


Veri vetää valokuvauksen pariin, sillä onhan molemmat vanhempani valokuvaajia. Toistaiseksi olen tällainen itseoppinut yksilö ja koen, että tekniikkapuolella minulla on vielä niiiiin paljon työnsarkaa ja opeteltavaa, että ihan hirvittää. Ideoita on ja isäni (mentorini numero yksi) mukaan myös näkemystä. Tähän asti kaiken uuden opetteleminen on mennyt vähän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos - pääni on äitiyden myötä muuttunut ihan sahanpuruksi. Mutta tekemällähän oppii. 

Ja täällä Killarneyssa olisi mielestäni tälle hommalle markkinoitakin.... Ja sitten iskee epätoivoinen enmäosaa, enmäoletarpeeksihyvä. Seurailen jonkun verran muita lapsikuvaajia ja hääkuvailijoita ja koen, että oma tyylini olisi enemmän tällainen arkinen ja realistinen, kuin mikään ihme propeilla höystetty teemakuvaus. Lapsia itsensä näköisenä; tunnetta, hetkiä. 

Miehen siskon häät me kuvattiin isän kanssa yhdessä ja se oli kyllä niin jännittävän kutkuttavaa hommaa, mutta toisaalta maailman ihaninta kuvata niitä tärkeitä hetkiä ja loistetta silmissä. 

Kun otan tuon Canonin käteen, se tuntuu niin luonnolliselta silmän jatkeelta. En edes voi kuvailla valokuvausta kohdallani intohimoiseksi harrastamiseksi.  Se vain on. Se on osa minua, mutta koska en kuvaile itseäni miksikään harrastelijaksi, välillä mietin, että tarkoittaako se etten ole oikeasti tässä hommassa taitava? Mulla käy vähän kaikkien todella sydäntä lähellä olevien asioiden kanssa, että ujostelen ja nolostun enkä uskalla sanoa kuinka paljon hommasta pidän.

No niin ja näin, tällaisia ajatuksia tuli tänä aamuna mieleen, kun räiskin kokeeksi kuvia pitkästä aikaa tuolla kunnon kamerallani. Ihan vain meidän Elsin aamuhöpsötyksiä :) Iltapäivällä olisi tarkoitus ottaa perheen 5-vuotiaasta syntymäpäiväsankarista kuvia tuolla luonnonpuistossa. Jonkun asteista harjoittelua tämäkin. Koska kenties joku päivä...

p.s. huomaan, että kuvat on vähän sameita. Nimittäin olipa jotkut pienet sormet käyneet vähän klähmimässä kameran linssiä, minkä huomasin vasta, kun olin kuvat ladannut tietokoneelle. Lapset...!


2 kommenttia on "Mikä minusta tulee isona?"
  1. Sanoisin ura-ajatuksiin että Dream big! Jos valokuvaus tuntuu omalta, niin sitä kohti vaan. Blogin kuvistakin näkee että olet taitava. Jos jännittää, niin voi miettiä että mikä on oikeasti pahin juttu mitä voi tapahtua. Loppujen lopuksi riskit on yleensä pieniä ja saavuttamisen mahdollisuudet suuria.

    Tuulta siipien alle :)
    Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanasti kirjoitettu, kiitos tuhannesti ❤️❤️❤️ Hannailen ehkä liikaa uuden edestä ja tosiaan menetettävää ei oikeataan ole. Jos ei onnistu, niin aina voin keksiä plan b:n :))

      Poista

Kiitos, jos kommentoit. Olet huippu!