Mitä tapahtui joulukuussa?

8.3.2017

Musta tuntuu vähän siltä, että en voi edetä tämän blogin kanssa ennenkuin kerron teille, mitä silloin joulukuussa minulle oikein tapahtui? Mikä parempi päivä tälle, kuin Naisten päivä. Koska tämä on minun tarinani matkastani vahvemmaksi naiseksi.


Kuten tiedätte; siitä asti, kun muutimme Irlantiin, ovat mieheni työtunnit olleet aika hurjia. Olen miltei luokitellut itseni yksihuoltajaksi, koska ne hetket miehen ollessa paikalla olivat niin harvassa. No opin pärjäämään. Ja hyvin pärjäsinkin. Yksin kolmen pienen kanssa uudessa maassa, uusien ihmisten keskellä, kaukana kaikesta pikkukylässä Atlantin rannalla. Ja tein ihan kaiken itse, koska ne harvat hetket, kun mies oli kotona, en todellakaan halunnut hänelle lisätaakkaa vaan lepoa. Tämä oli ihan ok ja meille sopiva järjestely, mutta oikeastaan tullessani viime kesäiseltä Suomen lomareissulta kotiin, tajuntaani jysähti miten kamalasti teen ihan yksin? Ja miten ikävä minulla on tuota miestä ja miten huolissani olin hänen jaksamisestaan ja terveydestään? Oikeastaan ihan muutosta asti elämä oli ollut yhtä huolta ja stressiä. Hyviäkin päiviä ja hetkiä, mutta iltaisin hiljaa murehdin melkein kaikkea.

Nyt syksyllä sitten materialisoitui se, mitä olimme suunnitelleet jo pidempään ja muutimme paremman toivossa. Ja toki monet asiat muuttuivat niin paljon ihan heti parempaan päin. Miehen terveys ensi tilassa ja samoin saimme roppakaupalla yhteistä aikaa, tarpeeksi tilavan kodin jne.

Itse lähdin vanhasta kotipaikasta niin innoissani odottaen juuri tuota muutosta parempaan, että en missään vaiheessa prosessoinut lähtöä. Lähdin vain. Ajattelin kai naivisti, että kunhan vain saamme uuden sivun esille, kaikki muuttuu niin paljon paremmaksi. Mutta ihan ensi päivistä alkaen aloin tuntemaa järkyttävää ikävää edellisen paikan tuttuja kulmia ja rakkaita näkymiä kohtaan. Tämä paikka on niin paljon isompi ja päivät täyttyivät ajellen ympyrää hoitamassa asioita harmaalta tuntuvassa pikkukaupungissa. En tuntenut ketään, eikä kukaan tuntunut edes olevan kiinnostunut minusta. Tai miten nyt vain olisivatkaan, kun olin vain ohi kulkeva nainen. Tunsin itseni niin mitättömäksi ja yksinäiseksi. Ja pahimmalta tuntui se, että edes ne, keitä olin kuvitellut läheisiksi ystäviksi vanhasta paikasta, eivät ottaneet mitään yhteyttä. Yritin viestitellä vanhaan tapaan, mutta kanssakäyminen oli kovin yksipuolista ja niinpä lopetin sen. Tuntui kuin en olisi moneen viikkoon jutellut kenenkään muun kanssa kuin mieheni. 

Hälyytyskellojen olisi pitänyt soida siinä vaiheessa, kun rupesin ajoittamaan koiranulkoilutuslenkitkin siihen aikaan, että oli varmasti jo pimeää. Että kukaan ei näkisi minua.

Otin todella raskaasti sen, että yksi lapsista koki muuton miltei yhtä rankasti, kuin minäkin. Luokan lempparikaverista ja iloisesta lapsesta, tulikin yht'äkkiä tarrautuva, oudosti käyttäytyvä, itkuinen lapsukainen. Koin, että olin tässäkin epäonnistunut ja mitähän luokan opettajakin minusta ajatteli vanhempana? Toiset äidit koulun käytävällä tuntuivat katselevan minua arvostelevasti hekin. Kaikki tuntui niin vihamieliseltä.

Kun sitten joulukuussa minulle tuli tilaisuus osallistua Corkin suomalaisten pikkujouluun, lähdin mukaan todella innolla, vaikka olinkin juuri saanut riesakseni aika kurjan flunssan. Olin menossa Saaran kanssa tuonne kemuihin ja hänen luokseen yöksi, mutta ajomatkalla mietin, että mitähän tästäkin tulee, kun on niin järkyttävän tukkoinen olo? Pysähdyin puolessa matkassa ostamaan nenää avaavaa nenäsumutetta, suihkasin sitä molempiin sieraimiin ja jatkoin ajomatkaa. Pian minulle tuli vähän inhottava olo. Mielessä alkoi pyörimään, että miten pystyn tapaamaan taas joukon tuntemattomia ihmisiä? Mitähän hekin minusta ajattelevat? Aloin tuntea tuttuja hiukan paniikinomaisia tunteita. Tai ahdisti vähäsen. Istuttiin siinä Saaralla ja rupateltiin ja minulla alkoi olemaan tosi poissaoleva olo ja Saara käski minut lepäilemään hetkeksi. Sängyllä pötköttäessäni mietin, että en uskalla nyt kyllä liikkua tästä mihinkään, pitäisiköhän perua koko juttu ja ajella vain kotiin? 

Onneksi sain jotenkin rauhoiteltua itseni ja niinpä lähdimme illanviettoon ja oli kyllä yksi hauskimmista illoista ikinä. Vieläkin hymyilyttää :) Toisaalta mielessäni yön pikkutunteina kävi ajatus, että minkähän kuolemantaudin saan tästä rilluttelemisesta vielä riesakseni?

Seuraavana aamuna lähdin ajelemaan kotiinpäin ja otin vielä varuilta tuota nenäsumutetta ja taas hetkenpäästä alkoi tulla omituinen olo. Tunsin pienen paniikkikohtauksen jyskyttävän tuloaan, mutta jotenkin sain vain ajettua kotiin, missä menin heti sänkyyn rauhoittumaan.

Seuraavana aamuna sitten flunssa oli ottanut oikein kunnon otteen minusta (ylläri). Ääni ei kulkenut ilman älytöntä ponnistelua, huippasi ja enpä ollut aikoihin ollut niin kurjassa kunnossa. Meillä oli kuitenkin suunnitelmissa lähteä jouluostoksille Corkiin äitini toiseksi viimeisenä vierailupäivänä. Olin odottanut reissua hurjasti ja ajattelin, että jos nyt vielä pari päivää jaksan vääntää, niin voin sitten loppuviikon levätä ja sairastaa. Niinpä lähdimme matkaan, nenäsumutteet apuna taas, ja ihan parin minuutin ajon jälkeen, minulle iski oikein kunnon paniikkikohtaus. Ahdistuin kovasti ajatuksesta, että mitä jos en jaksakkaan sielä kaukana kotoa ihmisten keskellä? Kun kotiinkin on yli tunnin matka ja nämä pyöriessäni mielessäni kurkkua alkoi kuristaa ja pian olinkin jo tien poskessa hyperventiloimassa. Rahoituttuani vähäsen halusin kuitenkin yrittää jatkaa matkaa, mutta sama toistui uudestaan. Tässä vaiheessa tajusin itsekkin, että emme olisi menossa mihinkään muualle kuin kotiin mahdollisimman nopeasti. Jotenkin sain paniikkikohtauksen pidettyä ajoissa, kun ajoimme kotiin, mutta olin niin saakelin peloissani. Sitä tunnetta, kun paniikkikohtaus menee hyperventilointiin asti en osaa edes kuvailla, mutta tiedän, että se on aivan kamalaa. Kamalinta mitä tiedän. Luulet kuolevasi, et saa hengitettyä syvään, tajunta alkaa pettää ja luulet, että tulet hulluksi. Ja ettei se ikinä mene ohi.

Jossain vaiheessa tuona iltapäivänä, kun makasin sängyssä, google kertoikin sen avaavan nenäsumutteen mahdollisesti aiheuttavan paniikkituntemuksia. Kirosin, että olin sitä edes ikinä käyttänyt. Silti tässä vaiheessa pelko paniikkikohtauksista oli jo juurtunut mieleeni. Olin jo valtavan stressin vallassa. Flunssa myös oli aiheuttanut sellaisen möykyn tuntemuksen vasemmassa keuhkossani, että en saanut hengitettyä siihen keuhkoon kunnolla ilmaa. Ja jos jo valmiiksi oli paniikkituntemuksia ja pelkoa, ei tuo paine ja pinnallinen hengitys flunssan takia laisinkaan helpottanut asiaa. Seuraavana päivänä minun oli määrä viedä äiti juna-asemalle ja siinä hetkessä auton ratissa sain taas ihan valtavan paniikkikohtauksen ja taas jotenkuten pääsin kotiin. Hirvittää vieläkin. Olin kuitenkin ollut niin vahvasti sitä mieltä, että vien äidin, että oli jo liian myöhäistä soittaa taksia.

Tämän jälkeen sitten aloinkin panikoimaan tosissani. Lepäsin flunssaani, mutta samalla en uskaltanut mennä lääkäriin, koska ajatus ahdisti liikaa. Kaikki mieltäni masentaneet jutut muutosta lähtien alkoivat vyöryä mieleeni ja mitä enemmän niistä kerroin miehelle, sitä enemmän tajusin kuinka kamalan surullinen ja yksinäinen ja masentunut olinkaan? Lasten koulun kohtaaminen alkoi ahdistaa ja sain paniikkikohtauksia jopa omassa sängyssä maatessa. Mies hoiti kaikki lasten viemiset ja hakemiset ja ruoan tilasimme kotiinkuljetuksella ja yritin tosissani päästä taas liikenteeseen ja siinä ennen joulua olikin muutamia vähän parempia päiviä, mutta kaikki edistys lyttääntyi taas uudella pahalla paniikkikohtauksella. Tuli jouluaatto ja päivistä kaikista pahin. En uskaltanut enää lähteä edes meidän makuuhuoneesta. Kaikki tuntui epätodelliselta ja aloin pelkämään kaikkea kännykän kuulokejohdoista lähtien. Olo tuntui niin loputtoman toivottomalta. En ollut pariin viikkoon syötyä paljon mitään ja peilistä katsoi kuihtunut ontto katse. Mietin, että normaalisti olisin moisesta sutjakasta olemuksesta onnellinen ja nyt vain tuntui onnettomalta ja toivottomalta ja antaisin mitä vain, että voisin paremmin. Miten paljon elämä oli muuttunut kahdessa viikossa? 

Jouluaaton ja joulupäivän välisen yön panikoin hereillä ja maanisesti tein meditaatioharjoituksia, että nukahtaisin. Lopulta annoin periksi ja odotin vain, että muu perhe heräisi. Sitten lopulta sain nukuttua. Lasten jouluriemu meni minulta ohi; lahjat avattiin ilman minua, jouluruoat syötiin ilman minua. Uskaltauduin hetkeksi keittiöön asti, mutta sitten alkoi taas ahdistaa ja palasin makuuhuoneeseen. Tässä vaiheessa sattumalta sain päähän piston etsiä youtubesta videota hakusanoilla "Yoga for anxiety". Rupesin joogaamaan. Tein kaikki Yoga with Adrienne-videot, missä luvattiin mitään helpotusta paniikin oireisiin tai stressiin. Joogaaminen oli kuin valonsäde pimeään säkkiin. Oli ihana liikuttaa kroppaa hitaasti niin, että joku muu neuvoi miten hengittää ja ettei tarvinnut ajatella yhtään mitään. En ollut saanut pahaa paniikkikohtausta sitten jouluaaton ja sain orastavat paniikkituntemukset kuriin joogaamalla pitkään ja hartaasti. Mutta kyllä ne paniikkikohtaukset minua pelottivat vieläkin aivan suunnattomasti. En ollut uskaltautunut ulko-ovesta melkein viikkoon ja huolestutti jo miehen joulunajan vapaiden loppuminen. Miten pärjäisin yksi joululomailevien lasten kanssa? 

Onneksi, onneksi isäni pääsi todella lyhyellä varoitusajalla tänne Irlantiin meidän avuksi. En edes tiedä miten mistään olisi tullut mitään ilman häntä. Hän otti ohjat käsiin ja antoi minulle aikaa yrittää parantua. Päivittäin yritin kävellä pikkusen kauemmaksi kotoa, mutta auton ajaminen ahdisti vieläkin ja samoin lääkärissä käyminen, vaikka tässä vaiheessa olin sitä mieltä, että joku lääkitys minulle olisi varmastikkin paikallaan, vaikka niitä vastaan (aijempien kokemuksien valossa) olenkin. Lopulta sain lääkärin kotikäynnille ja hän määräsi minulle rauhoittavia ikäänkuin tukiverkoksi paniikkikohtauksien varalta. Että jos kantaisin niitä mukanani, tietäisin ettei siihen hyperventilaatioon asti tarvitsisi mennä. Autoa toki en niiden kanssa voi ajaa. Lääkitystä päätettiin miettiä parin viikon päähän.

Olo oli tässä vaiheessa uuden vuoden kynnyksellä väsynyt, tavallaan toiveikas, mutta myös raskas. Sain jostain päähäni kirjoittaa instagram-julkaisun alle, mitä minulle oikeasti kuuluu. En olisi ikinä uskoa, että some olisi niin valtavasti osallisena parantumiseeni. Ajattelin, että jos olisin normaali oma itseni joskus loppu keväästä, ehkä keväällä. Ehkä parantumiseen menisi jopa pidempään? 

Jokatapauksessa sain hurjasti viestejä ja yhteydenottoja julkaisun lukeneilta, ketkä olivat myöskin kokeneet ahdistusta ja paniikkikohtauksia tai paniikkihäiriön. Yksi viesti hyvältä ystävältäni, kenet kuitenkin olen tuntenut vasta verrattain lyhyen aikaan, oli käänteen tekevä. Hän kertoi omaan pahaan ahdistukseensa auttaneen sellaisen miehen kuin Paul David kirjoittaman kirjan. Löysin nopealla haulla saman miehen anxietynomore.co.uk sivuston ja samalla latasin Kindleen tuon kirjan. Luin sitä heti sivu kaupalla ja heräsi orastava toive, että ehkäpä tästä olisi minullekkin apua. 

Kirjan sanoma oli jotakuinkin niin, että ahdistus ja paniikki ovat pitkittyneen stressin ja väsyneen mieleen romahdus. Tajusin, kuin monta vuotta olin jo ollut stressaantunut ja väsynyt, ihan ensimmäisestä vauvavuodesta asti ja puhumattakaan noista Clifdenin vuosista. Oli helpottavaa todeta, että tämä oli nervous breakdown - olin jo käynyt ihan pohjalla. 

Kirjassa neuvottiin ymmärtämään ahdistuksen ja paniikin olevan vain adrenaliinin vyörymistä systeemiin. Ja jos antaa sen tulla eikä taistele vastaan, se alkaa myös nopeasti imetyä takaisin kroppaan ja paniikkikohtaus ei ole vaarallinen. Kiusallinen kyllä, mutta ei vaarallinen. Tämä toki jo tiesinkin, mutta joskus tarvitsee vääntää rautalangasta :)

Olin silti vielä sidottu kodin läheisyyteen ja en tiennyt miten ikinä uskaltaa edes lähikauppaan? Saati sitten ajaa autoa? Kirjan lähestymistapa tähän ongelmaan oli jopa pelottavan suoraviivainen; kaikkea elämää pitää jatkaa ihan normaalisti ja jos tuntuu omituiselta ja ahdistavalta, ne tunteet pitää myös hyväksyä. Pikkuhiljaa noita ajatuksia tulee vähemmän ja harvemmin. Takaiskuja parantumiseen on odotettavissa, mutta parantuminen on mahdollista.

Niinpä siis lähdin elämään normaalia elämää. Välillä paniikkituntemukset vyöryivät hyökyaallon lailla päälle, mutta annoin niiden tulla, vaikka epämiellyttävältä se tuntuikin. Opin elämään sen hetkellisen epämiellyttävän olon kanssa. Musiikki auttoi todella paljon; lauleskeleminen ja tahdissa hytkyminen. Ajaessa vaikka ihan sormilla ratin rummuttaminen. 

Lapsilla alkoi taas koulu ja heti ensimmäisenä päivänä olin heitä viemässä kouluun, mikä oli jotenkin kulminoinut minulla koko ahdistusta. Ja kas, ei kukaan oikeasti katsonut ilkeästi. Ja lapsista ihan jokainen meni mielellään takaisin. 

Isä oli ollut meillä kolme viikkoa ja olimme jo vähän päässeet katselemaan Killarneyta muutenkin kuin meidän asuinalueen rajoissa. Hiukan pelotti miten minulla menee, kun hän lähtee, mutta hyvin kaikki sitten menikin. Olo tässä vaiheessa oli jo 95% normaali. Niin lyhyessä ajassa! En olisi villeissä kuvitelmissakaan voinut uskoa tätä tahtia. Ja kaikki se voima löyty minusta sisältä.

Koin monta virstapylvästä, mitkä minua jännittivät ihan hurjasti; ensimmäinen pidempi automatka ja sitten vielä pidempi matka miehen perheen luokse kylään. Ja sitten se eka kerta, kun ajoin Corkiin. Jokaisella kertaa olo oli tukalan epämiellyttävä alkumatkan, mutta siitä se sitten tasaantui, kun tajusin, että pystyn ja kykenen.

Nyt en oikeastaan enää ajattele ahdistusta ja paniikkia laisinkaan. Hassulla tavalla koen olevani nyt noiden asioiden yläpuolella. Pystyn kuin supersankari työntämään ja paiskaamaan epämiellytävät tunteet kanveesiin. Ehkä olen jopa sitä mieltä etten enää tule paniikkikohtausta saamaankaan. Niitä rauhoittavia pillereitä en nimittäin ottanut missään vaiheessa yhtäkään. Tein kaiken työn itselleni itse, voima  löytyi minusta. 

Mielen sairastuminen ja siitä selviäminen laittoi monia asioita uusiin mittasuhteisiin. Tällä hetkellä kaikista tärkeintä omalla kohdallani (toki lasten hyvinvoinnin jälkeen) on stressittömyys ja sisäisen rauhan hoitaminen. Tietenkin tavalliset murheet ja huolet vieläkin löytävät luokseni, mutta yritän kaikkeni ajatella asioita positiivisessa valossa ja rationaalisesti. Mitä voin niille tehdä ja jos en voi, antaa asioiden mennä. "Nyt on näin" on hyvä motto :)

Ja olen niin kamalan kiitollinen kaikesta hyvästä. Etunenässä tuosta elämänkumppanista ja perheestä, ketkä tukivat minua niin tarmokkaasti tuona vaikeana aikana. Oman perheeni, siskojeni, anopin, apen ja miehen siskojen tuki oli kultaakin kallimpaa. Ja se, että he hyväksyivät minut kaikista huonoimmalla tolalla, on ainut mitä tarvitsen. 

Ja miksi halusin tämän hyvin henkilökohtaisen kertomuksen julkaista täällä blogissa? Jos vain joku samojen asioiden kanssa kamppaileva - yksikin ihminen - saisi tästä apua, jos tämä kirjoitus olisi se, mitä minä sain uuden vuoden instagram-avautumisesta, on sen tehtävä täytetty.

Ja myös siksi haluan tämän kirjoittaa, että te tajuatte, etten taas kuin tuulispäänä kirjoitellut silloin kun siltä tuntuu ja sit taas taukoilin. Nyt en ihan oikeasti pystynyt ja halusin suoda sen parantumisen ajan itselleni. 

Ja ehkä te taas muistatte, että ikinä ei voi tietää, minkälaista taistelua näennäisesti normaalinnäköinen ihminen voi käydä sisällään? Minutkin nyt ehkä joku näkee kadulla nuorena kolmen lapsen äitinä kopsuttelemassa korkokengissä, lilaa luomissa ja ei voisi ikinä arvata, että vain pari kuukautta sitten olin oman makuuhuoneeni vanki ja toivoni menettänyt ihmisraunio. 

Ja jos luitte tämän romaanin miltei ilman kuvia loppuun asti niin paljon onnea :D Lupaan pysytellä jatkossa kuvallisella ja kevyemmällä puolella :) Nyt voikaa hyvin ja pitäkäähän huolta itsestänne ja pääkopistanne <3


30 kommenttia on "Mitä tapahtui joulukuussa?"
  1. Kiitos tästä <3 Sun blogi on niin paras ja varmaan just sen takia, että kirjotat myös tälläistä! Tsemppiä sulle edelleenkin ja koko perheelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi ja onhan tämä hurjaa avata internetissä omia tuntojaan näin syvälle, mutta toisaalta enemmän mä itse saan, jos voin tarjota minkäänlaista vertalaistukea ja toisaalta laajentaa ihmisten katsantokantaa näihin mielenterveyshommeleihin :)

      Poista
  2. Sara sä olet niin ihana <3 Minusta on upeaa kuinka rohkea sä olet puhuessasi asioista avoimesti.

    Minusta olisikin tärkeää, että mielenterveysongelmista voitaisiin puhua häpeilemättä. Ne kun ovat sairauksia siinä missä flunssa tai vaikkapa diabetes. Kertoessasi omasta elämästäsi annat varmasti voimaa muille samojen asioiden kanssa kamppaileville.

    Nykyisin ihmiset kyllä hoitavat kroppiaan ahkerasti saleilla, mutta liian usein unohtuu omasta mielestä huolehtiminen. Ja se jos mikä on tärkeää. Nimittäin jos mieli ei ole kunnossa, ei silloin osaa nauttia terveestä kehostakaan.

    P.S. ikävä sinua

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ❤️ Niin, mielenterveysjutuista puhutaan yleensä siinä vaiheessa, kun ne on jo tapahtuneet tai on liian myöhäistä. Sen ainakin itse huomasin, kun sain runsaasti vertalaistukikommentteja, että nämä jutut on tosi yleisiä! Mitä en kyllä yhtään ihmettele, kun koko ajan "pitäisi" olla kauniimpi, laihempi, ahkerampi, hauskempi, tikkaampi jne. jne.

      Hei ja mulla on kanssa kova ikävä suo, pus!

      Poista
  3. <3 Hyvä kirjoitus, rohkeakin. Mä oon täällä ruudun takana monesti hämmästellyt sun jaksamista, muistan teidän kosteus- ja homeongelmat ja ne sun miehen tolkuttomat työvuorot. Itse vetäydyn pienemmästäkin omiin oloihin voimia keräämään.

    Eikös se jotenkin niin ollut, että "normaali" mielenterveys ei ole normaalia. Hyvää naistenpäivää :) t: Kaarina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh kyllä sitä jaksamista on aika moni muukin siunaillut. Ja ehkäpä siksi romahdus tulikin vähän jälkijunassa, kun se kovin paine ja stressi heltisi. Ei tarvinnut enää pärjätä yksin, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut. Mähän olin aluksi ihan hukassa, kun Liam oli niin "paljon" kotona ja osana arkea :)

      Poista
  4. Olet rohkea, upea nainen! On rohkeutta kertoa omista heikoista kohdistaan, vaikkei ne mitään heikkouksia olekaan. Minulla on ollut paniikkihäiriö lapsuudesta saakka, mutta nyt aikuisiällä se on ollut kohtuullisen hyvin hallinnassa. Stressi ja muutokset saattavat laukaista kohtauksen missä vain. Joskus riittää pelkkä väsymys, jos se on tarpeeksi kova ja sitä on jatkunut pitkään.
    Minua on auttanut se, että olen oppinut tunnistamaan itsessäni nämä kohtauksia ruokkivat asiat. Olen myös ymmärtänyt vähitellen, että tämä ei vika, vaan ominaisuus. Olen tajunnut, ettei minua kuormita niinkään työ (vaikka sekin voi kuormittaa, jos sen antaa niin tehdä) eikä arki, vaan ihan elämä ylipäätään. Olen tässä aikuisiällä päässyt eroon pahimmasta häpeästä ja epäonnistumisen tunteesta ja hyväksynyt, että tälläinen herkkis minä nyt vain olen. Uskon, että hyväksyminen ja asian kohtaaminen on auttanut ja auttaa jatkossa. Joskus toki ihan kantapään kautta. Toivon sulle mitä parhainta kevättä uuteen kotikaupunkiin ja kiitos, että otit puheeksi näin tärkeän asian. <3
    -Yks alvoista, tiedät kyllä-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan tuo asian hyväksyminen helpotti minua ja sellainen käyttäytymismalli, että jos rupesi ahdistamaan niin sainoin miltei ääneen "anna tulla vaan". Ja tunne lähtikin häviämään. Mut juu sama, että kaikki muutokset on vaikeita. Aluksi, kun muutettiin koko Irlantiin, sain paniikkituntemuksia, koska se elämänmuutos tuntui niin mielettömältä. Välillä on myös ollut vaikea erotella ihan tavallista jännitystä paniikista, väsymystä paniikista ja jopa innostusta paniikista. Toisaalta suhtaudun myös muihin pelkoihinin nyt paljon lungimmim ehkä jopa väliinpitämättömästi. Mutta sellain hyvällä tavalla :)

      Kiitos, kun kommentoit. Olet ❤️

      Poista
  5. Vau, rohkea kirjoitus, rohkea sinä. Nyt on näin <3 sitä mottoa voisi itse kukin hyödyntää. Voimia ja auringonsäteitä kevääseen <3 -eevaos

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) :) tuo mies usein sanoo "it is what it is" ja sit mennään eteenpäin eli sama juttu. Helpottaa kyllä, kun kuppi puoliksi tyhjä-Suomalaisen puolisona on kuppi puoli täysi-Irlantilainen :)

      Ja kyllä tuo lähestyvä kevät ja välillä pilkistävä aurinko tuovat enemmän voimaa ja energiaa, kuin mikään muu ❤️

      Poista
  6. Kiitos rehellisestä kirjoituksesta. Olen aina pitänyt blogistasi, se on aito ja elämänmakuinen. Voimia ja valoa elämään! Itsestä pitää myös huolehtia, kuten tässä naistenpäivään sopivassa runossa sanotaan:

    Nukkumaan käydessä ajattelen:
    Huomenna minä lämmitän saunan,
    pidän itseäni hyvänä,
    kävelytän, uitan, pesen,
    kutsun itseni iltateelle,
    puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
    Sinä pieni urhea nainen,
    minä luotan sinuun.

    - Eeva Kilpi -

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä ja kiitos runosta - tuo onkin aivan ihana <3 Valo vain senkun elämässä lisääntyy :)

      Poista
  7. Voi Sara <3
    Mä olen ihan sanaton. Itseasiassa olen tosi huono kommentoimaan näitä, mutta hyvä kuuntelemaan.
    Luin ja kuuntelin <3 Ja ens kerralla kun nähdään otetaan sille vielä yhdet enempi!
    Toivottavasti tuut pian käymään ja mä todella ihan oikeasti otan asiakseni tulla sinne a-tyypin kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi ei tähän tarvitse sanoa mitään. Myötätunto lienee parasta, mutta asiat tosiaan ovat jo niin paljon paremmalla tolalla :) Tervetuloa milloinka vain A:n kanssa ja ehdottomasti nähdään meidän seuraavalla Suomireissulla <3

      Poista
  8. Kiitos tästä kirjoituksesta <3 -Maarit

    VastaaPoista
  9. Iso ja lämmin halaus sinulle! Tulkaa pian käymään.Ps. Sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Eikö niin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan, aivan :) Lapset jo kyselevätkin kovasti, milloin pääsevät teille. ja halaukset myös sinne, olet ollut hyvä ystävä <3

      Poista
  10. Upea selviytymistarina, Sara! Onneksi löysit joogan ja tuon mainitsemasi kirjan, niin ei tarvinnut lääkkeisiin koskea. Ihanaa ja voimaannuttavaa kevättä teille sinne ja haleja Loughreasta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu olen kyllä tosi onnellinen, että tällä kertaa ei tarvinnut ottaa lääkitystä, koska se olisi sitten väkisin ainakin puolen vuoden juttu. Onhan ne lääkkeetkin paikallaan, mutta tässäkin asiassa uskon enemmän sisäisen voiman parantavaan vaikutukseen :) Mä yritän kuumeisesti miettiä, miten voitaisiin treffata ja tosiaan tervetuloa tänne vaikka koulujen lomalla tyttöjen kanssa, jos maltat tuon ajomatkan joskus huristella :)

      Poista
  11. Ihana, koskettava kirjoitus. Paljon voimia arkeen ja iloa päiviin ❤️ Kevättä ja kesää kohti mennään ja tänäkin aamuna oikein hätkähdin tätä valon määrää mikä on hurjasti lisääntynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah sama juttu - päivittäin ihastelen, miten myöhään onkin vielä valoisaa. Ja valo tulee eri suunnista kotiin. Mehän ei olla vielä edes nähty kevättä taikka puita lehdissä täällä uudessa paikassa ja kaikkialla on kuitenkin valtavia puita ja kasveja eli todella odottavaisin ja innostunein mielin. Aurinko on kyllä niin parasta terapiaa <3

      Poista
  12. <3 Niin aitoa ja rehellistä. <3

    VastaaPoista
  13. Sara tämä kirjoitus antoi mulle niin paljon voimia! Asun itsekkin Irlannissa kolmatta vuotta ja olen saanut täällä ollessa muutamia paniikkikohtauksia juurikin kasaantuneen stressin vuoksi, kun kaikki on uutta ja välillä tuntuu ettei vaan yksinkertaisesti kuulu joukkoon ja on niin yksinäinen olo vaikka ihmisiä ympäriltä löytyykin!

    Itse olen myös löytänyt apua joogasta ja erilaisista Mindfulness harjoituksista. Iso kiitos kirja vinkistä, se lähtee ehdottomasti lataukseen.

    Toivon ihanaa kevättä teidän koko perheelle ja muista että et ole yksin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana, muista että myöskään sinä et ole yksin <3 Kiva, että tästä tekstistä oli sinulle lohtua ja missäpäin Irlantia mahdat asua? Itse olen saanut tosi paljon vertalaistukea ja yhteenkuuluvuuden tunnetta muilta Irlannin Suomalaisilta, ainakin tuntuu kuuluvansa joukkoon heidän keskellään. Mietin siis onko sinulla livenä muita Suomalaisia kontakteja? Jooga on kyllä ihanaa ja siinä on sellainen tie, mitä haluaisin tutkia loputtomasti. Toivon, että ehkä ensi syksynä voisin ruveta käymään jopa viikkotunneilla. Jos miehen töiden puolesta siis saataisiin sumplittua tietty vapaailta.

      Haleja sinulle ja laita ihmeessä vaikka spostia, jos ikinä siltä vain tuntuu <3

      Poista
  14. Oot ihana ❤. Nyt vasta täällä, kun tajusin että olet täällä taas.

    VastaaPoista
  15. Wau mikä kirjoitus! Olen lukenut blogiasi esikoiseni syntymästä asti; hän on melkein saman ikäinen kuin kuopuksesi. Jotenkin olen aina ajatellut, että olet sellainen oikea täydellinen nainen - ja tämä rohkea ja upea kirjoitus taas näyttää, että niin oletkin. <3 Huikeaa mitä voimaa ja mahdollisuuksia ihmisten sisältä löytyy. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, täydellinen nainen? Ihanasti sanottu, mutta tunnen itseni usein varsin vajavaiseksi. Kiitos silti, sulla on sydän täyttä kultaa,kun noin kauniisti kommentoit ❤️ Ja kyllä mä muistan sun kommentoineen aikaisemmin jaolet vakkariporukkaa ❤️❤️

      Poista

Kiitos, jos kommentoit. Olet huippu!