Jumppa-kuulumiset.

23.8.2017
Tai kuulumattomuudet just nyt. Tähän on kuitenkin tulossa tuota pikaa muutos! Nimittäin tässähän on nyt käynyt niin, että juuri ennen Suomi-lomaa tein taas Kayla-jumpat loppuun (yhteensä 4 vkoa pre-trainingia ja sit sen 12 viikon ohjelman) ja ehdin jo aloitella uutta kierrosta. Olin ajatellut, että Suomessa tekisin niin paljon kuin mahdollista, vaikka vanhempieni luota ei oikein tarpeeksi painavia painoja löydykkään. En ollut ottanut huomioon, että tietenkin tunnollisena tyttönä tuli heti loman alusta asti kipeäksi, heh :D 

Flunssa/keuhkoputkentulehdus/mikälie kestikin sitten ihan tänne Irlantiin asti ja vasta nyt pikkuhiljaa on sellainen olo, että olen ns. täydessä iskussa. Nyt tässä vielä nämä lomapäivät vähän haitanneet kuvioita, mutta motivaatio alkaa liikkumaan on enemmän kuin huipussaan.

Kerrompa miksi; 

no siksi, että heti kun mulle tulee tällainen liikkumaton kausi musta tuntuu, että mun koko kehonkuva ja elämänasenne laskee ihan nolliin! Vaikka painan nyt about saman verran, kun liikkumattoman kauden alkaessa, tuntuu olo omassa kropassa epämukavalta ja väsähtäneeltä. 

Mulla on ikävä tätä pirteyttä ja voimakasta oloa:

 Ihan samankokoiset vaatteet mahtuu nyt, vaikka tietysti lihasvoimaa varmasti vähän tässä hävinnyt (buu), mutta tuollaista iloista hymyä ei ole naamalta löytynyt viikkoihin! On ihan uskomatonta miten niin pienellä, kuin 30minuutin jumpalla 3 kertaa viikossa, on mieleen iso vaikutus.

Mun on myös paljon helpompi tietenkin syödä täyspainoisesti, säännöllisesti ja terveellisesti, kun se tukee liikuntasuorituksia.

Ajatukset tähän postaukseen tuli, kun aamuteen lomassa luin tätä artikkelia. Sarvas toteaa "Se, että sä muutat sun ulkonäköä, muuttaa vain sun ulkonäköä." Ja mä jäin kovasti tuota miettimään. 

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä Vaakakapina on hyvällä asialla, mutta tuota lausetta en ihan omalla kohdallani ainakaan allekirjoita. Lähdin nimittäin näihin jumppajuttuihin alunperin sillä ajatuksella, että haluan kiinteytyä ja laihtua. Olin kyllästynyt olemaan ylipainoinen, mitä olin ollut lähes koko aikuiselämäni. Jumppailujen myötä huomasin, että se hehku ja itsevarmuus, mikä itsestä huolehtimisesta tuli, oli jokaisen hikipisaran arvoista. MUTTA se, kun ulkonäkö muuttui, muutti paljon muutakin.

Huomasin, että en enää kuluttanut turhaa energiaa habitukseni miettimiseen, koska aloin olemaan aika tyytyväinen just tällaisena. Istahdin tuoliin miettimättä vatsamakkaroita tai vetäisin shortsit jalkaan kesäkuumalla; kävelin kenties pari senttiä pidempänä, koska en yrittänyt enää piilotella itseäni. Se paremman itsetunnon tuoma positiivisuus oli pitkälti ulkoisten muutosten tuomaa, sillä muutenhan olen ihan tämä sama Sara, kuka aina ennenkin. Okei, ehkä vähän pitkäpinnaisempi, kun pääsen oikein hikoilemaan tasaisin väliajoin ;) Mutta siis kohonneesta itsetunnosta laihtumisen myötä vapautui energiaa ja tilaa muille asioille elämässä - saakohan kukaan tästä ajatuksesta nyt kiinni?

Voisin siis sanoa omalta kohdaltani, että se, että sä muutat sun ulkonäköä, muuttaa mahdollisesti myös paljon muuta sun elämässä paljon positiivisemmaksi. Välillä pahoittelen, että miksi en tehnyt tätä elämäntapamuutosta jo paljon aikaisemmin? Mutta sitten taas uskon syvästi, että kaikki tapahtuu elämässä just niinkuin on tarkoitus. Ehkä mä sitten olin nyt kypsä tälle asialle? Ehkä olisin voinut aikaisemmin laihtua saman verran ja lihoa ne sitten takaisin, koska pää ei ollut valmis? Koska lopulta, vaikka tässä onkin reilun kuukauden liikkumaton ja huonompi kausi syömistenkin suhteen, olen silti aktiivisesti tehnyt töitä jo miltei pari vuotta paremman kunnon ja terveyden eteen. 

Anyhow, nyt ole kuitenkin siinä pisteessä, että kroppaa pitää päästä liikuttamaan ja kalenteri kädessä meinaan merkata itselleni pari viikon jumpat ylös niin, että homma lähtee taas rullaamaan. Noi kotitreenit on todellakin mulle se paras tapa tehdä lihaskuntoa, koska tämä arki on ihan tarpeeksi hektistä muutenkin, että tästä lähtisin sitten vielä vartavasten kuntosalille huhkimaan. Ihanaa sekin olisi kyllä, mutta ei meidän kylillä ole mitään lapsiparkkeja ja tuossa eteisessä löytyy just sopivasti tilaa, että voin puristaa sopivaan väliin omat jumputukseni :)

Alkaako teillä liikuntaharrastuksia nyt syksyn myötä ja miten ihmeessä te mahdutatte liikunnan osaksi arkea? (pliis mahduttakaa, koska se auttaa niin paljon paremmin jaksamaan näitä ruuhkavuosia!)
6 kommenttia on "Jumppa-kuulumiset."
  1. Hei Sara, olen samaa mieltä sun kanssasi. Tuo vaakakapina on hyvä juttu, koska jokaisen täytyy voida tehdä juuri niinkuin itsestä hyvältä tuntuu ja olla sen kokoinen kuin haluaa. Mutta henk.koht. myös mulla kävi niin että kun tein elämäntapamuutoksen ja sitä myöten muutamat ylimääräiset kilot karisivat niin elämänlaatuni totta totisesti muuttui paremmaksi ja muutuin kaikin puolin virkeämmäksi ja iloisemmaksi. Kyse ei ollut isosta laihtumisen tarpeesta vaan lähinnä siitä etten ennen liikkunut yhtään ja söin tosi yksipuolisesti.
    Samaten minäkin oon miettinyt miksi kummassa en jo aikaisemmin aloittanut liikkumista, olisinpa ymmärtänyt aikaisemmin. Ja mun kohdalla ei ole edes kyse sen kummoisemmasta kuin lenkkeilystä. Lenkkeily on helppo harrastus ottaa mukaan arkeen kun ei tarvitse noudattaa tiettyjä aikoja. Mulla kyllä lapsetkin on jo isoja niin ettei omaa aikaa ole enää niin vaikea järjestää. -Maarit

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, että mitä isommaksi lapset käy, sitä helpompi on itsekkin harrastaa. Ei mulla olisi ollut noina vauva/taaperovuosina mitään jakoa jumpsutella yhtä aktiivisesti. Aikansa kutakin ja nyt onneksi taas aikaa pitää paremmin itsestä huolta <3

      Poista
  2. Mulla on ainakin älyttömän hyvä olo silloin kun liikunnat sujuu. Se vaikuttaa nimenomaan tohon hymyyn ja saa olon jotenkin reippaammaksi. Ja henkilökohtaisesti juostessa saan selvitettyä ajatuksia, sillä silloin kaikki muu sulkeutuu pois.
    Mutta, näytät hyvältä as ever!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin just, että ne lenkit tuo sitä mielen rauhaa ja varsinkin, kun kävelen Pullan kanssa tuola luonnonpuistossa upeissa maisemissa happirikkaassa ilmassa, on kuin uudestisyntynyt olo! Toisaalta rakastan noita lyhyitä hikijumppia, kun lihakset kipeytyy hulluna ja tuntee oikein tehneensä jotakin <3

      Poista
  3. Mä jotenkin ymmärrän tuota Sara Sarvaa, surettaa että nuoret tytöt/naiset kokee painetta olla tietyn laisia tietyssä muotissa. Siihen haluan näin äippä ihmisenä kiinnittää huomiota, ettei tarvii edes ns harrastaa vaan juostaan metsässä yms, käydään pyöräilemässä usein tytöt jopa jumppailee kotona mun kanssa. Toivon että siitä jää sellainen positiivinen kokemus kehoa kohtaan, en tähtää mihinkään aktiivi fitnekseen/harrastukseen vaan kehon ja liikunnan iloon. Mulla kanssa jumppailu vaikuttaa positiivisesti ihan kaikkeen syömisestä just siihen hymyyn vaikka sitten taas fitnes esim on mun mielestä itseäkin 'lihan' palvonta laji mitä tiedän:D (näin Karrikoidusti) hei ja mä aikanaan sain kayla pureman just täältä sun blogista<3

    VastaaPoista
  4. Komppailen kyllä Saraa. Olen itse koko elämäni jojolaihduttanut ja joo, kyllähän se laihtuminen nostaa sitä itsetuntoa ja itsensä tuntemista, mutta mitä sitten käy, kun lihoo kaiken laihdutetun ja paljon sen päälle: Itsetunto romahtaa, eli ei se itsetunto ollutkaan rakentunut kovin kaksisista asioista.
    Olen ylipainoinen ja tiedän, että terveelliseen painoon on matkaa. Uskon, että kaikin puolin terveellinen muutos alkaa ensimmäisenä korvien välistä ja kun olen ollut itselle armollinen, olen alkanut hyväksyä itseni juuri sellaisena kuin olen juuri nyt. Liikakiloineni ja kaksoisleukoineni. Isompikokoisena kuin koskaan aikuiselämässä. Se ei silti tarkoita, että ahtaisi nyt kaksikäsin herkkuja naamaan ja ainoa liikunta on sohvalta jääkaapille. Nyt voin liikkua vain liikkumisen ilosta - en sen takia, että pitää pudottaa kiloja. Liikunnasta tulee hyvä olo ja sillä on positiivisia vaikutuksia kroppaan, mutta ennen kaikkea sinne korvien väliin.

    VastaaPoista

Kiitos, jos kommentoit. Olet huippu!