Kai me tänne jäädään.

17.8.2017
Kotiin tulo Suomesta oli jotenkin jännä tällä kertaa. Välillä vieläkin tuntuu kummalliselta ajaa Killarneyyn ja tajuta, että kyllä tämä nyt sitten on varmaan se meidän loppuelämän kotikaupunki (juu juu ikinä ei voi tietää, mitä tapahtuu ja jaadijaadijaa, mutta kuitenkin). En vieläkään varauksetta osaa sanoa, että olisin täydellisen rakastunut tähän paikkaan, mutta tämä on tällaista hitaasti etenevää sorttia. Kiintymystä.



Suurin syy, miksi me molemmat Liamin kanssa ajatellaan, että tämä oli nyt tässä, on tietysti lapset. Alkushokin jälkeen kaikki lapset ovat kotiutuneet tänne ihan tosi hyvin ja me ei vain enää halua muuttaa heitä pois tutusta ja turvallisesta ikinä. Irlannissa perinteisesti ihmiset säilyy kavereina ja ystävinä sellaisten kanssa keiden kanssa ovat jo aloittaneet leikkikoulun; että on tunnettu tyylin 3-vuotiaasta asti. Melkein kaikilla Irlantilaisilla, keitä tunnen, on tiivis ystäväjoukko, ketkä ovat kuin perhettä. Ehkäpä juuri siksi näin aikuisena täällä onkin haastavaa saada kavereita, koska noiden tiiviiden porukoiden sisälle ei nyt aivan noin vain päästä.



Clifdenissä olin tosi onnekas, että naistystäväjoukkoni otti minut mukaan, mutta toki täällä on kestänyt kauemmin tutustua uusiin tyyppeihin. Aluksi asia painoi minua todella paljon, mutta pikkuhiljaa olen taas tullut käsivällisemmäksi asian suhteen - oikeat tyypit tulevat kyllä elämääni, kun on sen aika. Ja siis alkaahan mulla olla hyvänpäivän tuttuja jo vaiks kuinka ja onneksi Suomalaiset kaverit Irlannissa on sellainen henkireikä, ketkä vain ymmärtävät <3 



Killarney on aika sellainen tight knit-yhteisö, ja ulkopuolelta muuttava voi tosiaan tuntea olonsa koko elämänsä aika ulkopuolisena tietyllä tavalla. Juttelin yhden puolalaisen naapurin kanssa asiasta, kuka itse haluaisi muuttaa takaisin Puolaan, mutta hänen tyttärensä on meidän lasten tapaan todella kiintynyt Irlantiin ja Killarneyyn ja tuntee tämän kodikseen. Sanoin vain, että ehkä se sitten on niin, että meidän lapset sitten ovat Killarneylaisia ja tuntevat kuuluvansa joukkoon alusta asti ja me taas ei ehkä ikinä sitä saavuteta. Ei siis sillä, että vierasmaalaisia kohtaan oltaisiin epäystävällisiä tai mitään sellaista, mutta sellaista, että tuntee ihmisten nimet ja naamat kaikkialta, ei varmaan tule ikinä saavuttamaan. Ehkä se ei lopulta ole tarpeellistakaan :)



Mulle kotiutuminen vauhdittui kaikista eniten, kun lapset rupesivat harrastamaan. Aloin juttelemaan muillekkin, kuin koulukaverien vanhemmille ja olen tavannut tosi huippuja tyyppejä kentän laidalla. Nyt, kun käytiin ostamassa puuttuvia koulutarvikkeita ja -kirjoja, oli jotenkin kutkuttava fiilis, että lapsen pääsevät aloittamaan ensimmäisen kokonaisen kouluvuotensa. Ei enää olla uusia, vaikka moni asia meille on muuttumassakin. Jotain sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta koin niihin muihin äiteihin ja iseihin siellä kirjakaupan hyllyjen väleissä - ihan hymyilytti.



Käytiin maanantai-iltana lasten kanssa ulkoiluttamassa koiraa vähän meille uudessa paikassa ja juuri tällaisissa maisemissa se ihastuminen näihin meidän huudeihin voimistuu. Täällä on niiiiin paljon näkemistä ja tekemistä ja kaikki ihan meidän oven kynnyksellä! Tuntuu kyllä kieltämättä makeelta, että voidaan koiran iltakävelyllä mennä tutkimaan luostarin ja kirkon raunioita.



Sori, jos tämä on turhan creepy, mutta siinä katsellessani noita hautakiviä mietin, että tänne johonkin päin Killarneyta minutkin sitten joku päivä haudataan. Kun ollaan muutettu ziljoona kertaa ja maasta toiseen ja kaupungista toiseen ja talosta toiseen, on tosi hyvä fiilis juurtua johonkin. Tietenkin me nyt vasta asutaan vuokralla, mutta pikkuhiljaa alkaa hahmottumaan minkälaisesta kodista me haaveillaan tulevaisuudessa. ihan hyvin itseasiassa kuvitella asuvani tuossa meidän estatessa, koska sillä on tosi hyvä sijainti ja tietysti yhä edelleen lapset on saanut naapurustosta tosi hyviä kavereita.



Kyllä mä jo kaikista eniten haaveilen siitä, että meillä olisi se ikioma koti, mille saisi tehdä just mitä ikinä haluaa. Saisin just sellaiset lattiat, mistä haaveilen ja niin edellen :)


Koska ollaan oltu niin liikekannalla, vieläkin ihmiset vähän epäuskoisesti kysyy "so do you think you'll stay in Killarney?" ja kyllä me tosiaan nyt jo ihan reippaasti vastataan, että kyllä. Kyllä me tänne jäädään, vaikka naapurin Cork tietyllä tavalla olisikin ehkä enemmän meidän oloinen paikka. Onneksi Cork on vain tunnin ajomatkan päässä ja sinne pääsee siis helposti tyydyttämään kaupungissaolotarpeen ja sit voi palata näihin tuttuihin ympyröihin :)

Asutteko te jo teidän loppusijoituspaikassa ;)


6 kommenttia on "Kai me tänne jäädään."
  1. Tänään olin parvekkeella ja ajattelin että tämä Quebec City, Kanada, tuntuu kyllä kodilta. Emme siis suunnittele poismuuttoa. Tulimme tänne viisi vuotta sitten Pariisista pariisilaisen mieheni kanssa. Kiva kirjoitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että tykkäsit ☺️ Kanadaan olisikin ihana matkustaa ja miehellä on sielä sukulaisiakin. Ainakin mitä kuvia olen nähnyt Quebecista, kaupunki näyttää todella kauniilta ❤️

      Poista
  2. Hienoihin maisemiin jäätte. Niin kai se on, että lasten synnyttyä se meidän vanhempien mielihalut jää taka-alalle. Ja niiin pitääkin jäädä. Me jäädäänvarmaan nyt olosuhteidenkin pakosta Suomeen asumaan. Vaikka miehellä on kova ikävä Englantiin ja sitä sinne takaisinmuuttoa lasten kasvaessa pidettiin mahdollisuutena, on ne kaikki lyötävä romukomppaan oman sairastumiseni takia. Toisaalta se on myös hyvä, koska saa alkaa jotenkin elämään sitä loppuelämää täällä. Maailmanmenosta ei kllä tiedä, että mihinkä sitä loppujen lopuksi saattaa päätyä, mutta tällä hetkellä näyttää, että ollaan loppuelämän kodissa.
    www.mariaisstrong.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, että maailman menosta ei tiedetä, mutta kyllä se hirmuisesti merkkaa, että lapset viihtyy ja kotiutuu. Mun mies myös Suomessa asuessa kaipasi Irlantiin ja Englantiinkin, missä oli kauan asunut jo ennen meidän tapaamista. Ja kaipasin minäkin, siksi me kai muutettiin ☺️ Toisaalta vaikeassa elämäntilanteessa on suorastaan luksusta olla Suomessa saamassa apua. Vaikkakin ei vaikea tilanne sinänsä, mutta olen tosi onnellinen, että meidän lapset syntyivät sielä Suomen neuvola-systeemin alaisena.

      Poista
  3. Samaa aiheen kanssa pohdiskeltiin meilläkin jokunen vuosi sitten. Vaikka asutaankin Suomessa, niin silti isovanhemmat on kaukana ja apua arjessa ei juurikaan ole. Ekan lapsen syntymän jälkeen tuntui siltä, että pitäisikö muuttaa lähemmäksi turvaverkkoja. Kuitenkin tykätäään ihan kamalan paljon kotikaupungistamme (Porvoo), että muutto poiskaan ei olisi ollut helppoa. Nyt viimeistään kun esikoinen käy koulua ja hänellä on jo niin vakiintuneet kuviot, niin voin sanoa, että tänne me jäädään. Isompi koti on toiveissa jossain tulevaisuudessa, mutta senkin valinnassa painaa tosi paljon koulun sijainti, pitäisi päästä itse kulkemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se sitten lopulta pitää mennä, että lasten mukaan. Itse olen vaihdellut ala-asteelta ylä-asteelle ja lukioon ihan eri paikkoihin ja kaverit ovat aina jääneet edelliseen ja se on ollut mulle lopulta tosi kova paikka. Siksi kai sitä jotain pysyvyyttä kaipaan näille omille ja just sen takia, kun ei ole niitä sukulaisia tai perhettä täällä, niin on ainakin pitkäaikaiset ystävät.

      Poista

Kiitos, jos kommentoit. Olet huippu!