Mun suomalaiset lapset.

4.12.2017
Mun suomalaiset lapset, tai no, puoliksi suomalaiset :)
 Toinen postaus Suomen 100-aiheeseen liittyen.

Muistan, kun muutimme tänne Irlantiin toukokuussa 2014 mietin näitä mun lasten kansalaisuussidentiteettiasioita ihan hirmuisesti. Päätin mielessäni, että teen kaikkeni, että lapseni kokevat itsensä sekä suomalaisiksi että irlantilaisiksi. Ei siis irlantilaisiksi, kenellä on suomalainen äiti - siinä on vissi ero. 

Tokihan nämä tyypit ovat kaikki syntyneet Suomessa, mutta Fionnia lukuunottamatta, eivät muista tuosta ajasta mitään. Suomessa vieraillaan vain kerran pari vuodessa eli kaikki asiaan liittyvä on tietenkin omalla vastuullani, mutta otan asian varsin vakavasti :)

Meitä ulkosuomalaisia on erilaisia - kaikille samat asiat eivät ole yhtä tärkeitä tai voi olla, että halu olisi ollut, mutta resurssit puuttuvat taikka elämä vain vei mennessään. Kun minulle tuli sähköpostilla pyyntö avata tätä asiaa ja lasteni kaksikielisyyttä, mietin ihan hirmuisen kauan, miten voisin kirjoittaa postauksen niin ettei kenellekkään toisin valinneelle tule paha mieli tai olo, että yritän olla muita parempi, koska näin ei totisesti ole.


Koska kyse on lopulta vain siitä, että koin tämän asian niin tärkeäksi itselleni, että pidin siitä kynsin ja hampain kiinni. Ja tiedättekö tämä on esimerkiksi yksi syy pitkään kotiäitiyteeni, vaikka rahallisesti tämähän on ollut aikamoinen kompromissi. Koska olen enemmän läsnä, lapseni tietenkin kuulevat suomekieltä paljon enemmän, kuin jos kävisin töissä ja he koulun jälkeen hoidossa. 

Olen onnekas, että mieheni ymmärtää ja seisoo samojen mielipiteiden takana. Tähän varmasti auttoi hänen oma kokemuksensa Suomessa asumisesta ja meidän silloin hänen kulttuurinsa ja juuriensa vaaliminen arjessa. Hän myös todella ymmärtää Suomea ja suomalaisuutta ja siksi meidän arki on värittynyt molempien maiden tavoilla. 

Kaksikielisyys oli tietenkin meille alusta asti itsestäänselvyys ja osallistuimmekin Helsingissä monikulttuuriseen vanhempainvalmennukseen Fionnin odotusaikana, missä nimenomaan kehotettiin keskustelemaan omien kulttuurien eroista ja toisaalta odotuksista ja annettiin kaksikielisyyteen hyviä vinkkejä. Paras vinkki lienee, että aina - aina - puhu omaa kieltäsi lapsillesi. 

Tästä pidän kaikista eniten kiinni. Pojat eivät itseasiassa edes ikinä yritä puhua mulle englanniksi, mutta Elsi usein yrittää ujutella kaiken maailman englanninkielisiä sanoja lauseisiin. Vähän ehkä laiskuuttaan tai sitten hänellä on vain niin paljon asiaa, että ei jaksaisi hakea sitä oikeaa suomenkielistä sanaa, vaikka tietää sen. 

Esimerkkinä hän on nyt selittänyt suu vaahdossa mulle "Santa sitä ja Santa tätä", mihin mä vastaan "mikä ihmeen Santa, mikä se on?". Tässä vaiheessa tyttö yleensä muljauttaa silmänsä ja huokaa ärsyyntyneesti "Äitiiii!!!", mutta kun katson kysymysmerkkinä, hän korjaa Joulupukki ja tarina jatkuu. Välillä jo se seuraava sana on Santa, mihin minä salamana "siis anteeksi mikä?", taas tyttö nopeasti korjaa joulupukki. Välillä on tietenkin ihan pöhköä esittää ettei ymmärrä, kun kaikki tietää, että ymmärrän, mutta tällä tavalla mun lapset puhuvat yhä edelleen vallan mainiota suomen kieltä ja siksi itsepintaisesti teen niin.


Toki välillä tulee koulusta jotain monimutkaista sanastoa, mitä eivät ole koskaan kuulleet suomeksi, mutta mä sitten toistan ne aina moneen kertaan ja ei tule nyt yhtään samaa mieleen just tällä hetkellä, mitä he eivät tietäisi molemmilla kielillä. Fionn erityisesti selittää vaikka pisimmän kautta, että saa englanniksi helpon jutun sanottua suomeksi ja toisaalta usein myös sanoo uudelleen suomeksi asian, minkä juuri sanoi Liamille englanniksi eli ei ikinä tavallaan oleta, että ymmärsin jo. Joskus äärimmäisen harvoin saatan sanoa, jos jokin on vaikkapa hätänä tai jokin tunne pitää ilmaista, että sano englanniksi. Sitten sanon sen asian heti suomeksi ja vastaan asiaan suomeksi.

Kaksikielisyyden seuraaminen on oikeasti mun elämän yksi suurimmista etuoikeuksista. Se hämmästyttää kerta toisensa jälkeen ja en välillä edes voi käsittää, mikä sanavaraston laajuus noiden aivoissa muhii. Ei ole edes kerran tai kaksi, kun itselläni on ollut joku suomenkielinen sana kateissa: "mikäs se nyt onkaan suomeksi se ladder?" ja "tikapuut" tulee tulkin toimesta ihan nanosekunnissa.

Tietenkin meillä on aina luettu paljon ja samoin meillä on iso kasa dvd:tä suomeksi, mistä toivoni mukaan he saavat vähän erilaista sanastoa ja toki lauleskelen suomeksi. Kirjoista - erityisesti meidän lemppareista Kristiina Louhen Aino-kirjoista - he oppivat sitä tavallista suomalaista elämää. Meillä tehdään Rehurinteen puuhakirjoja ja olen kyllä ihan hirmuisen ylpeä, että noi molemmat pojat ovat itse opetelleet myös lukemaan suomeksi. Aakkoset sujuvat molemmilla kielillä ja jos esim. valvon heidän läksyjen tekoaan ja jotain sanaa pitää jeesata kirjain kirjaimelta, sanon kirjaimet suomalaisittain enkä ei, bii sii, dii. 

Tyypit puhuvat keskenänsä englanniksi suurimmaksi osin, mutta välillä, kun ollaan vain nelistään kotona saatan pöydän ääressä pyytää "puhukaa suomea" ja yleensä jatkavat juttuja suomeksi.  Samoin hoitopojille puhuvat vain suomea, kun näin alusta asti pyysin, vaikka itse saattaisivat puhua englantia keskenään. Se on oikeasti aika hauskaa kuunneltavaa.

Noille pienemmille hoitopojille yritän vielä oikein artikuloida selvästi ja pyytää katsomaan kasvoihin, kun muodostan sanoja ja saatan pyytää toistamaan sanan pariin kertaan, että kuulostaa oikealta ja sit tietysti valtavat kehut päälle, kun menee oikein :) Omilla lapsillani on välillä vähän jänniä taivutusmuotoja sanoille, mitä yritän korjailla nykyään enevimissä määrin. Tähän asti ne on ollut musta vain niin söpöjä, etten ole hennonut, mutta nyt oikeasti aktiivisesti korjailen heidän puhettaan.

Tyypeillä on ollut tällaisia kollektiivisia mokia kuin ulkona on ulkonalla (sisällä - ulkonalla, ihan loogista vai mitä ;)) ja vihreä väri on vihreinen (keltainen, sininen, vihreinen) ja olen anteeksi,  mitä jatkuvasti korjaan, että olen pahoillani - anteeksi. 

Varmaan ihan selvää myös, että puhun lapsille suomea myös muiden seurassa enkä oikeastaan ikinä muiden takia puhu englantia ellei paikalla ole joku heidän kaveri ja puhun heille yhdessä. Varmasti tämä tulee yleistymään lapsien kasvaessa juuri näissä kaveritilanteissa, mutta toisaalta toivon, että siinä vaiheessa heidän suomenkieli on niin vahva, että se "kestää" sen.

Ja kyllä - olen tosi nipo tässä kaksikielisyyjutussa, vaikka muuten olenkin aika lungi tyyppi ja äiti :D


Muuten suomalaisuutta tietenkin tukee ihan vain Suomeen matkustaminen; muistot noilta matkoilta. Onneksi äitini on tehnyt meidän Suomi-lomista kuvakirjoja, mitä lapset lukee tosi mielellään ja näin muistot pysyvät eläväisinä. Onni toki on myös lasten serkut, ketkä ovat varsin tiivis porukka. On pari vanhempaa siskonlasta ja sit näitä about saman ikäisiä pienempiä. Heidän kanssaan oleminen ja leikkiminen on varmaan kaikista parasta suomettamista :) Itseasiassa juurinkin tuossa suomenkielen ylläpitämisessä käytän heille motivaationa, että "kuinka te sitten voitte leikkiä serkkujen kanssa, jos suomen kieli unohtuu?". Serkut on muuten myöskin kaksikielisiä, mutta toisena kielenä on française :)

Välillä haaveilen, että viettäisimme Suomessa joskus ei-loma-aikaan kuukauden pari ja lapset pääsisivät suomalaiseen päiväkotiin ja kouluun vähäksi aikaa tutustumaan. Tuo päiväuni tuskin tulee toteutumaan, mutta yritämme aina Helsingissä käydä tutuissa leikkipuistoissa ja erityisesti siinä meidän entisessä lähipuistossa, missä puiston tädit vielä muistavat meidän porukan. Itsehän varmaan mieluiten haahuilisin keskustassa ihmisiä ja menoa katsomassa, mutta kyllä se puistoruokailun ruokalaulupiiri tarjoaa omille lapsilleni jotain sellaista, mitä ikinä mikään lattemuki Esplanadin varrella ei voi saada aikaan.


Tässähän ole keskittynyt kovin nyt omiin mietteisiini asiasta ja ajattelin vielä tehdä tällaisen pienen Q&A-rimpsun tähän näille mun lapsille, että saadaan nähdä onko mun yrityksistä kasvattaa heistä suomalaisia mitään iloa :D Vastaajina Fionn, melkein 8v, James, melkein 6v. ja Elsi 4v,

Mitä tiedät Suomesta?
F: Ähm, mä tiedän hei suomeksi on moi. Sielä on lisää kaupunkeita. Mä olen ollut Lieksassa.
J: Ööö, se menee tasa vuotta. Koska minä tykkään Suomesta.
E: Mummi asuu siellä.

Mikä on parasta Suomessa?
F: Helsinki, Suomen liput ja joulu.
J: Linnanmäki. Bussi ja ratikka.
E: Leikkipuisto.

Mitä on kaikista isoin ikävä Suomesta?
F: Mummia ja paappaa ja serkkuja.
J: Mummia ja paappaa. Serkkuja.
E: Mummia ja paappa ja serkkutyttö A:ta.

Mikä on Suomalaista ruokaa?
F: Perunoita, makkaroita. Mä rakastan makkaroita (paapan grillailut ;))
J: Makaroonilaadikko ja puuroa.
E: Kalaa, ruisleipää. Me syömme syömme jugurttia ja mustikkaa ja vadelmaa.

Mitä Suomessa tehdään?
F: Me menemme saunaan. Ja vanhanaikaisessa ne menivät saunaan ulkonassa. (on luettu Koiramäen juttuja)
J: Me vaan kävelemme ja mennään johonkin ja ei saa mennä itse, kun sinä menet johonkin laitteeseen Linnanmäkissä.
E: Me leikimme serkkujen kanssa.

Minkä maalainen sä olet? (toim. huom. tuo sana maalainen taisi tuoda ensin kaikkille mieleen maalamisen)
F: Suomenkielinen ja irlanninkielinen
J: Suomi.
E: Valkoinen.



***

Kirjoittelin tämän jutun jo viime viikolla ja mielessä oli vielä muutama muukin itsenäisyyspäivä-aihe.
Haluan nyt kuitenkin tässä toivottaa teille jo etukäteen teille mukavaa Itsenäisyyspäivää,
sillä pidän nyt pientä surutaukoa viikon loppuun täältä blogista.

Liamin isä siirtyi ajasta ikuisuuteen eilen.
Ehdimme onneksi paikalle jo lauantai-aamuna.
Paikalliseen tyyliin ruuminvalvojaiset on jo huomenna ja hautajaiset keskiviikkona.
Sydämessä on suuri maailman ihanimman father-in-law:n kokoinen aukko 
ja taivaalla yksi uusi kirkkaampi tähti <3

14 kommenttia on "Mun suomalaiset lapset."
  1. Voi ei, isot osanotot täältä! Tosi surullista.:( Tsemppiä teille ja hyvää itsenäisyyspäivää myös! Haleja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos osanotoista ihana ❤️ Kunnon suomalainen hali tulisikin nyt tarpeeseen ❤️

      Poista
  2. Lämmin osanotto suruunne. ❤️

    PS: Ihana postaus muuten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ❤️ Ja kiva, että tykkäsit postauksesta. Päätin sen silti julkaista, koska ajattelin sen sopivan sinne Suomen viikon teemaan niin hyvin.

      Poista
  3. Osaanottoni ☹ Kiva postaus.Täällä kaksikielisen perheen äiti myös.Omia pohdintoja voi käydä lukemassa täältä:http://mariaisstrong.blogspot.fi/2017/09/kaksikielisen-perheen-aitina.html?m=1

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ❤️ Ja kävinkin lukemassa ton sun postauksen ja hyvin samoilla linjoilla olen.

      Poista
  4. Osanottomme suruunne :(

    Minulla ei noita lapsukaisia ole, mutta voisin kuvitella että olisin itse samanlainen mitä tulee heidän suomenkieleensä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ❤️

      Ei tuo toisen kaksikielisyys lopulta mitenkään hankalaa ole. Vaatii vain määrätietoisuutta ja toisaalta pitkää pinnaa, sillä esim. meidän esikoinen rupesi puhumaan mitään kieltä vasta lähemmäs 4-vuotiaana.

      Poista
  5. Lämmin osanottoni teidän perheelle ❤️

    Surullisia kuulumisia lukuunottamatta aivan superkiva postaus, kuten sun postaukset yleensäkin. Aina luen, valitettavan harvoin saan kommentoitua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja kiva, kun tykkäsit postauksesta ja olet sielä ❤️

      Poista
  6. Mukava lapsiaihe ja hieno asenne sinulla kieleen ja kasvatukseen.

    Lämmin osanotto ja voimia suruunne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että kommentoit ja tykkäsit ja kiitos myötäelämisestä <3

      Poista

Kiitos, jos kommentoit. Olet huippu!