Kuinka minusta tuli äiti.

20.2.2018
Mun esikoinen täyttää ihan just 8 vuotta. 8 vuotta. Mä olen ollut äiti jo niin kauan. Mä olin 25 vuotias, kun Fionn syntyi eli melko nuori. 

Kuinka minusta tuli äiti?

Me mentiin lokakuussa 2008 naimisiin ja muutettiin sen jälkeen Brightoniin, Englantiin. Samaan aikaan mun paras ystävä muutti opiskelemaan yhteen naapuri kaupungeista ja tietenkin nähtiin häntä suht usein. Joskus uuden vuoden tienoilla hän tuli meille kylään ja tuli puhe vauvoista. Ystäväni tokaisi "miksi te, ette nyt yritä saada lasta?". Olimme tietenkin keskusteleet asiasta ja lapsi oli toiveissa ja mietimme Liamin kanssa keskenämme, että ehkä sitten joskus, kun olemme olleet vuoden naimisissa voisimme aloittaa yrityksen. Tuon keskustelun myötä ystäväni kanssa rupesin kuitenkin potemaan aikamoista vauvakuumetta. Aika ei ollut vielä oikea, mutta annoin itselleni luvan alkaa haaveilemaan. 

Päivät täyttyivät (olin osa-aikaisessa toimistotyössä 3 päivää viikossa eli luppoaikaa löytyi) pyörimisestä vauvantarvikeliikkeissä ja vaatekauppojen baby-osastojen ihanuuksia hypistellen. Taisin jopa ostaa babyGapilta yhden bodyn, vaikka se olikin ihan pöhköä.

Aika pian alkuvuodesta totesimme, että Englannin lama on sen verran kurja, että meidän kannattaisi mahdollisimman nopeasti muuttaa Suomeen. Ja niin me muutimmekin; ihan parin viikon varoitusajalla. Asetuimme ihan ensin vanhempieni luokse, mutta saimme pian molemmat töitä ja oman kodin.

Ja aika pian sitten päätimme, että nyt voisimme ruveta ihan oikeasti toivomaan omaa vauvaa. Emme kertoneet asiasta lähipiirille ja jännäilin netin odotusfoorumeilla muiden nimimerkkien kanssa. 

Pettymys oli valtaisa, kun ensimmäisen yrityskierron tuloksena ei tullut plussaa ruutuun. Tässä vaiheessahan minulla ei ollut mitään hajua mistään ovulaatioista tai muista asiaankuuluvista. Olin ollut jo niin varma ja harmituksen takia päätin, että nyt täytyy laittaa jäitä hattuun ja pitää ainakin kuukausi taukoa koko vauva-ajatuksesta, että saan vähän jäsenneltyä päätäni. Tauko pidettiin ja palattiin asiaan kesäkuussa 2009.

Samainen ystäväni oli meillä yksi tiistai kylässä. Istuimme meidän parvekkeella ja tuolloin vielä tupakoiva siippani haisi nenääni niin pahalta. Ja valkoviini lasissani maistui pahalta. Oikeastaan kaikki tuntui vähän hassulta. 

Samana iltana, juuri ennen suihkuun menoa, päätin varmuuden vuoksi tehdä raskaustestin, koska olimme lähdössä seuraavana aamuna lomalle Irlantiin. Laitoin testin pesukoneen päälle tekeytymään ja menin suihkuun. Suihkussa mietin, että ajatella - ihan justiinsa mun elämä voi mullistua ihan lopullisesti.

Ja niinhän siinä kävi! Tärisevin käsin menin Liamin luokse keittiönpöydän ääreen ja purskahdin itkuun. I'm pregnant. Mun mielen tietenkin heti valtasi pelko, mitä jos jotain menee pieleen, mutta Liam hymyili leveästi I'm going to be a dad!

Seuraavana aamuna tein vielä varmuuden vuoksi uuden testin ja sekin oli positiivinen. Sitten mun vanhemmat tulivat hakemaan meidät autollaan viedäkseen meidät Tampereelle, mistä Ryanair vielä tuolloin lensi Dubliniin. Hymyilin koko matkan niin leveästi. Oli ihan kauhean vaikea kaksituntinen olla kertomatta omille vanhemmille uutisia!

yksi ensimmäisistä masukuvista about rv23
Irlannissa tein vielä varmaan ainakin 4 tai 5 testiä lisää as you do :) Oli aivan järkyttävän hankala kieltäytyä anoppilassa juomatarjoiluista, koska yleensä mielelläni saatoin juoda siiderin tai kaksi. Neljäntenä päivänä Irlannissa anoppi kysyi ihmettelevään sävyyn "do you not drink at all anymore?" mihin sitten vastasin "well no. Not for the next 9 months anyway". Voi sitä riemua ja päätimme kertoa tosiaan miehen perheelle jo noin pian, koska halusimme tietenkin kertoa kasvotusten nämä uutiset. 

Palattuamme kotiin en malttanut olla kertomatta myöskin omalle perheelleni, mutta jännitin sitä ihan hirveästi. Olin vasta viikon vajaa 25 vuotias, olimme juuri muuttaneet ja aloittaneet uusissa töissä. Pelkäsin, että vanhempani pitäisivät koko juttua ihan huonona ideana. Mitä vielä! Aivan yhtä onnelliset ja riemukkaat isovanhemmat Suomenkin päässä.

Alkuraskauden pahoinvointi oli melko lievää. Sellaista merisairauden tuntuista, mutta väsytti ihan hirveästi. Alkuun sain syötyä vain vesimeloonia ja sen jälkeen mehujäätä. Laihduinkin alkuun 5kg, mutta olin melko tuhdissa kunnossa tuolloin eli oli mistä laihtuakkin. 

Mulla oli alusta asti poikafiilis ja poikahan sielä masussa sitten rakanneultrassa paljastui olevankin. Liam oli sanonut ja ihan meidän suhteen alussa, että jos me koskaan saadaan poikalapsi, hänen nimekseen tulee Fionn. Mä sain sitten päättää muut nimet.

äitiyspakkaus.
ekä liikkiksin hetki ikinä <3
Raskausaika oli mulle todellakin raskas. Olin aina kuvitellut, että mun odotusaika on sitten todella seesteinen ja nautin siitä täysin rinnoin, mutta melko pian ensimmäisen kolmanneksen jälkeen aloin tuntemaan vaikka minkälaisia pelkotiloja ja koin raskaudenaikaista masennusta. Tuo johtui tästä suuresta elämänmurroksesta tietenkin ja vielä niinkin nuorena. Kävin terapiassakin, mutta pikkuhiljaa rakenneultran jälkeen tilanne alkoi helpottamaan itsestään. Vieläkin olin vähän neuroottinen, koska syksyllä 2009 puhkesi se sika-influessaepidemia ja päädyin tarkan pohtimisen jälkeen ottamaan rokotteen, koska olin kuitenkin asiakaspalvelutyössä.

Marraskuussa sairastuin jäätävään keuhkoputkentulehdukseen ja yskin ja yskin ja yskin. Tauti ei ottanut laantuakseen ja yksi lekuri olikin jo diagnosoinut minulle sen sikaflunssan. Toinen lääkäri toisella viikolla kuitenkin rauhoitteli kyseessä olevan vain se sitkeä keuhkoputkentulehdus ja sain uudet tabletit. Yskiminen parin viikon ajan oli kuitenkin tuonut sitten muita raskauskremppoja ja aloin olla ihan loppu raihnaiseen oloon. Itkin lopulta lohduttomana, että en minä kyllä tykkää tästä raskaana olemisesta yhtään.

Äitini halusi piristää minua ja tarjoutui antamaan lahjaksi meille 3d-ultralkäynnin. Menimme tuonne 3d:hen aika myöhäisillä viikoilla ja legendaarinen lääkäri Bruno Cacciatore varoitteli, ettei vauvasta välttämättä näy yhtään mitään. Ja mitä vielä! Saimme ihan kristallinkirkkaat kuvat maailman suloisimmasta pienestä pojasta.

kaikki valmiina vauvaa varten.
ei hän kyllä yhtään yötä nukkunut omassa sängyssä :D
Loppuraskauden tuijottelinkin haltioissani noita kuvia ja oli niin epäuskoinen olo, että tuo kaunis lapsi oli sisälläni. 

Talvi 2009/2010 oli todella luminen ja lyllersin mahani kanssa ympäriinsä. Puolitoista viikkoa ennen laskettua menin kylään kaverini luokse, kenellä oli vain hiljattain aikaisemmin syntyneet kaksospojat (moikka vaan Stina). Hänen luonaan pongasin hitusen limatulppaa ja innostuin, että nyt tämä vauva kyllä varmaan syntyy viikon sisään! Keskiviikkona neuvolantäti toppuutteli, että kuules ensisynnyttäjällä voi mennä vielä parikin viikkoa.

Perjantaina siivosin vimmatusti koko kotia. Kaikki pienet vauvavaatteet olivat tietenkin jo siististi paikoillaan, sairaalakassi pakattuna, mutta jotain jalkalistoja muistan jynssänneeni :D Äitini tuli alkuillasta kylään ja valittelin koko päivän kokeneeni sellaisia menkkamaisia oloja.

Kävin illalla yhdentoista aikoihin nukkumaan, mutta en meinnut saada unta. Säpsähtelin hereille ja yhden aikaan huomasin, että näitä oloja tuntuu nyt tulevan tasaisin väliajoin - ovatkohan nämä nyt niitä supistuksia!?! Yritin lepäillä, mutta kellottelin vartin välein tulevia supistuksia läpi yön ja yritin torkkua. Viiden aikaan aamusta en enää pystynyt pötköttelemään ja siirryin jumppapallolle ja ilmoitin Liamille, että nyt alkaa tapahtua. Soittelin synnärille ja kätilö langan päässä totesi, että voin aivan hyvin olla kotona siihen asti, kuin tuntuu sellaiselta, että haluaisin nähdä sairaalan ovet. 

Toivoin lääkkeetöntä synnytystä ja muistelin rentoutumisoppeja ja hengittelin ja pyörittelin lantiota joko seisoen taikka jumppapallon päällä. Kahdeksan aikaan päätin, että soitan vanhemmilleni, että olisivat valmiudessa jossain vaiheessa aamun aikana viemään meitä sairaalaan.

Kului vartti ja vanhempani olivat oven takana :D Kirosin heidät kyllä, koska en todellakaan vielä halunnut lähteä minnekkään! Vastahakoisesti sitten kuitenkin lähdin ja automatkallakin tuli muutama napakka supistus, vaikka pelkäsin niiden laantuvan siirtymisen myötä. Jälkeenpäin olen ollut todella onnellinen, että tulimme lähteneeksi noin aikaisessa vaiheessa, sillä synnärillä oli tuloni jälkeen koko päivän sulku ja onnistuin pääsemään heti synnytyssaliin ja vielä sellaiseen, missä oli amme. 

Synnytys oli hidas, mutta olin niin tyytyväinen, kun sain edestä omassa tahdissani ja vesi apuna kivunlievityksessä. Ulkona pauhusi parinkymmenen asteen pakkanen ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Jos neljän jälkeen mietin hiljaa mielessäni, tuleekohan tämä vauva syntymään vielä tämän päivän aikana?


Ja syntyihän hän! Fionn syntyi tuona lauantaina kello 20:02. Minusta tuli äiti! Ja miten se pieni myttyrä rääkyikään ja yritin haparoivin äänin lohdutella "kultapieni, ei mitään hätää, äiti tässä", vaikka tuntui kuin olisi esittänyt jotain roolia. Minäkö äiti?


Olin tietenkin rakastunut pieneen suloiseen poikaamme ensi-silmäyksellä, mutta äidiksi kasvamisessa meni paljon pidempi aika. Kipuilin asian kanssa aika lailla ja koin paineita. Olisimpa tuolloin tiennyt, miten yleistä se on esikoisen vanhemmille! Vasta 5kk synnytyksen jälkeen koin sellaisen olon, että aloin olemaan sinut asian kanssa. 

roskapussi kuvassa, en kestä! :D
Fionn oli helppo vauva ja taapero, aina aurinkoinen ja suloinen. Pikkuveli James liittyi seuraan parin vuoden ikäerolla ja Elsi sitten siitä puolentoista vuoden päästä. Muutimme Irlantiin, Fionn aloitti koulun. Ja sitten toisen vuoden koulussa ja pian tuli kutsu sen vuoden vanhempainvarttiin, mihin menin yksin. Olin tässä vaiheessa 31-vuotias ja muistan elävästi, kun kuuntelin opettajaa puhumassa mun pojasta ja koin sellaisen pienen out of body experiencen. Tässä mä istun mun lapsen vanhempaintapaamisessa vastuussa mun lapsesta. Mulla on kolme lasta. Mä olen äiti!

Tulin ulos koululta ja soitin omalle äidilleni ja melkein itkin: "äiti, mä oon ihan oikea äiti!". Muistan tuon hetken niin kirkkaasti, se oli kuin olisin synnyttänyt neljännen kerran :) Se oli sellainen viimeinen niitti siihen, kuinka minusta tuli äiti :)

meidän sormiruokailija
Ja olihan meillä se pieni ihmisen alku, kuka ei selvinnyt koskaan alkuraskautta pidemmälle. Vieläkin koen, että olen se mini äiti yhtälailla ja vaikka asiat menivät niinkuin menivät, opin siitäkin tärkeän oppitunnin, että pystyn rakastamaan esikoisen lisäksi vielä toista ja kolmattakin ihan yhtä paljon. Tämä asia, mitä monet esikoisen jälkeen sisaruksia haaveilevat, saattavat pohtia.

Nyt olen kuitenkin 8 vuotiaan huipun murusen äiti ja kuinka ihana tämäkin ikä on! Maailmankuva on taas pikkuisen avarampi ja upea persoonallisuus tulee aina vain enemmän esille. Näillä näppäimillä tulee muuten kuluneeksi 7 vuotta, kun rupesin kirjoittamaan ekaa blogiani juurikin aiheena tuon söpöliinipojan äitys :) Onhan tämä blogkin vähän tällainen mun rakas lapsi :)

hänen ensimmäiset asukuvat ekaan blogiin
Mut sellainen muistelo tällä kertaa - sallitaan nyt nostalgioinnit aina lapsukaisten synttärien kynnyksellä. Toivottavasti tykkäsitte tällaisesta vähän erilaisesta postauksesta, kuulemisiin sitten eri jutuilla ensikerralla! Oikein kivaa tiistaita kaikki <3
8 kommenttia on "Kuinka minusta tuli äiti."
  1. Olipa ihana teksti <3 Tosi kiva oli lukea tarkemminkin sun matkasta äidiksi, joten mielelläni luen vastaavia juttuja lisääkin :). Mulla tuhisee tässä viekussa 5-kuukautinen poitsu <3. Paljon onnea Fionnille! :) Hän on jo niin iso poika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea vauvasta ja varo vaan; nämä vuodet tuntuvat menneet silmän räpäyksessä! Katselin noitapostaus kuvia valitakseni hänen koko vauvavuoden kuvat ja jännä, miten vieläkin voi muistaa niin tarkasti pieniä yksityiskohtia ❤️ Oli hauskaa kirjoittaa tällainen vähän erilainen teksti ajoilta ennen blogia, missä voi jopa omalle perheelleni tulla uusia juttuja esiin. Pienempien sisarusten raskaudet ja synnytykset ja pikkuvauva-ajathan löytyvät täältä blogiteksteistä :)

      Poista
  2. Kiitos paljon! :) Aika tuntuu tosiaan lentävän - en ymmärrä, minne nämä viisi kuukautta ovat kadonneet! Täytyy kyllä yrittää muistaa nauttia joka hetkestä. Näitä aikoja tulee varmasti vielä myöhemmin ikävä <3

    Täytyykin selailla noita nuorimmaistesi vauvajuttuja, kun sopiva hetki ilmaantuu :). Muistaakseni James oli pikkuinen, kun eksyin blogiisi ensimmäisen kerran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja aattele Jameskin täyttää ihan näillä näppäimillä 6 vuotta! Hauska, että olet ollut mukana niin kauan - kiitos <3

      Poista
  3. <3 Tulee niin paljon muistoja mieleen!
    Hei, musta tuntuu vieläkin, että niissä vanhempainvarteissa ja päiväkodin varhaiskasvatussuunnitelmakeskusteluissa (luoja mikä sana!) istuu joku muu kuin mä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoissa kuvissa oli mukana meidän vauvaryhmän kuvia <3 Musta nykyään on jo jotenkin helpompi istua niissä opettajatapaamisissa ja kyllä täällä Irlannissa eläminen on opettanut, että olen yksin/kahdestaan näistä vastuussa, mutta silti se tuntuu jotenkin hurjalta :D

      Poista
  4. Kiitos tästä Sara. Oli mukava lukea äitiyden matkastasi tähän saakka. Olen ollut mukana lukijana ihan ekan blogisi alkuajoista saakka, on ollut mielenkiintosta seurata elämäänne. Itsekin kolmen lapsen äitinä tuntuu hyvälle välillä nostalgisoida muistoissa ja todeta, että se vauva-aika oli ihanaa aikaa. Mutta samaan hengenvetoon myös todeta, että niin se on ihanaa aikaa tämä nykyinenkin. 😍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis kiitos itsellesi! ihan huikeaa, että olen ollut jo näin monta vuotta mukana <3 Ja nimenomaan sitä vauva-aikaa kaipaa välillä niin hirmuisesti, mutta on tämä isompien lapsienkin vanhemmuus aivan ihanaa. Erilaiset ilot ja haasteet <3

      Poista

Kiitos, jos kommentoit. Olet huippu!