SARA // HOUSEFIVE

Mitä neuloin tänä kesänä osa 1.

20.8.2017
Kun maailma on välillä kova ja ahdistava, on parasta sukeltaa hetkeksi pois pehmoisten lankojen ja neuleiden maailmaan vai mitä? Neulominen on samalla niin terapeuttista, kuin palkitsevaakin - työtulos syntyy ja rakentuu silmukka silmukalta. 

En ole mikään maailman paras neuloja, käsialani on aika löysää ja välillä tulen ihan hulluksi neuleohjeiden kanssa, kun en - vain - tajua, mutta sitten kun jossain klikkaa ja pääsenkin purkamisten jälkeen eteenpäin, se vasta onkin voitonriemuinen hetki :)

Tällä hetkellä laatikossa odotaa mitä ihanin ja pehmoisin vaaleanharmaa Dropsin Air baby alpaca & merino wool-mix sitä täydellistä neuleohjetta, mistä kutoa itselleni raglanhihainen perusneule. 

Sitä ohjetta etsiskellessä olen toki kutonut muutamat jutut tarpeeseen Elsille, mitkä ajattelin nyt omina postauksinaan esitellä täällä blogissa :) Ensimmäisenä on tämä Paelas.com Softis jakke.

Periaatteessa simppelin neuletakin juju on nuo palimikoinnit ja vaikka ohjeessa kehotettiin käyttämään ohkaisempaa alpacaa taikka merinoa, minä kudoin tämän ihan tarkoituksella isommilla puikoilla paksummasta Hjerte garnin Incawool-langasta. Halusin, että neuletakista tulee enemmän jakkumainen. Myöskin ohjeessa neuvotaan jättämään hihat ja helma ns. 3/4-pituseksi, mutta kudoin ne täyspitkiksi, että takkia voi vielä käyttää ainakin ensi kesänä ja jopa ehkä senkin jälkeen, just kropattuna versiona.

(Elsin mekko second hand H&M, sukat ikivanhat Mini dressing)

Mä niin tykkään tällaisista vähän rosoisista itseneulotuista jutuista keveiden kesämekkojen kaverina, mutta vähän neulomisinnostusta toppuuttelen, koska eihän näitä erilaisia neuleita nyt ihan kamalasti tarvita, vaikka ihania ovatkin. Tuolta Paelasista voisin neuloa melkein kaiken!

Ohjeet englanniksi ovat melko selkeitä, mutta nyt luulen, että palmikoiden yhdessä vaiheessa oli saatunut joku käännöskukkanen, koska yhdessä kavennusrivissä ei ollut sitten mitään järkeä. Tuskastuttavasti purkasin ja neuloin varmaan sata kertaa, tiirasin instagramista #softisjakke tägäiltyjä kuvia ja lopulta sitten vain neuloin vähän oman pääni mukaan tuon rivin ja onneksi se tuolla palmikon alapäässä vähän hukkuu itseensä ja yleisilme on kuitenkin onnistunut.

Tämän neulomiseen meni mulla varmaan parisen viikkoa, joskaan en ehtinyt hirmuisen täyspainoisesti keskittymään työhön, kun oli samoja aikoja, kun aloitin nuo lastenhoitohommat. Tykkään kyllä, kun neuletyön kanssa pääseen oikeiin hyvään vireeseen ja en malttaisi sitä edes hetkeksikään laskea käsistäni :)

Itseasiassa tykkään hirmuisesti neuloa juuri kesällä, kun omat lapset leikkii pihalla. Siinä on helppo samalla pitää heitä silmällä ja nautiskella auringosta. Ja onpahan sitten syksyyn mennessä lämmintä päälle :) Toisaalta syksyllä kutomisessa on myös se oma hohtonsa ja tunnelmansa. Elisa kertoi jo alottaneensa syysneulonnat, onko sielä lukijoissa muita, ketkä innostuvat neulomisesta ilmojen kylmetessä?

Vitsit tulipas tässä vastaan nämä kuvat viimevuodelta ja kamala ikävä tuonne Connemaran rannoille <3 Ja kuinka pieni ja palleroinen Elsi oli! Tekisi ihan hirmuisesti mieli leikata hänelle taas otsatukka, mitä ollaan kyllä nyt jo aika kauan kasvateltu pois. Tytöllä ei itsellä ole vissiin mitään mielipidettä asiaan, mutta sen takia tässä kasvateltiin, kun nuo hiukset menevät niin kovin kikkaraksi kosteudesta. Otsis kyllä sopii hänelle niiiin hyvin. 

Mutta nyt voikaa hyvin ja nautinnollista sunnuntaita <3 Vaikka maailman pahuudet varmasti painavat meidän kaikkien sydäntä, yritetään pysyä valoisalla puolella ja arvostaa näitä kaikki elämän pieniä suuria kauniita asioita jookos <3

Minä ja auto.

18.8.2017
Tulipa vain mieleeni, että autoista ja autoiluista ei juuri tällaisissa naisille suunnatuissa lifestyle-blogeissa kirjoiteta. Onkohan syynä sitten se, että autoilu on tietenkin epäekologista ja toisaalta suomalaisten vaatimattomaan tyyliin autoja ei sen kummemmin tuoda esille? Ne ovat menopelejä ja sillä selvä. Siltikin autot ja autoilu ovat harvinaisen monille arkipäiväisiä ja jopa tuikitärkeitä juttuja. 



Mulla on ollut ajokortti siitä asti, kun täytin 18 vuotta. Itseasiassa kävin ajokoulun lukioni yhteydessä ja sainpa siitä jopa yhden kurssin suoritetuksi. Oman ajokouluni ajoin Helsingin kantakaupungissa Kalliossa ja Töölössä pääasiassa ja ehkäpä siksi minusta kehittyi aika itsevarma kuski tilanteessa kuin tilanteessa. Tämän lisäksi olen vain ehkä aika samanlainen muutenkin kuin isäni ja jämpti; en ota typeriä riskejä, en kaahaile, mutta ajan sujuvasti ja sutjakkaasti. Täytyy kyllä sanoa, että isäni on opettanut aikanaan mulle kaikki hyvät ennakoivat kaistavaihdot myöskin tuonne Helsingin keskustaan ajaessa esikaupunkialueelta, mikä sitten on tavallaan opettanut paikassa kuin paikassa miettimään jo etukäteen miten kannattaa ajella päästäkseen paikasta a paikaan b. Itse sitten olen kuulemma vaikuttanut isäni tapaan ajella taloudellisemmin.

Ja kyllä - autoilun epäekologisuus ja hiilijalanjälki mietityttävät minuakin. Meillähän ei Suomessa ollut laisinkaan omaa autoa ja oikein hyvin pärjättiin. Helsingin joukkoliikenne on tietenkin loistava. 5 vuoteen ei tullut kuuloonkaan, että oltaisiin yksityisautoiltu bussin, junan taikka metron sijaan. Tai no saatiinhan me mun isän autoa tietysti lainata, mutta todella harvassa ne kerrat oli. Eniten tulee ehkä mieleen matkat synnytyssairaalaan ja takaisin :)

Irlannissa joukkoliikennettä ei kaupunkeja lukuunottamatta ole nimeksikään. Tämä on oikea autoilumaa... Tuntuu etteivät täällä ihmiset edes mieti näitä autojen saasteita sun muita vaan ihan typerän lyhyetkin matkat taitetaan autossa säällä kuin säällä. Myönnän; toisinaan täällä tulee tuota sadetta niiiin esterin sieltä, että jopa sadekamppeet päällä, käveleminen on aika extreme-urheilua, mutta tuntuu, että täkäläiset ovat niin mukavuudenhaluisia etteivät juuri edes yritä käyttää jalkojaan, jos autolla kerta voi mennä.

Esimerkki: Liam (kuka muuten ei omista ajokorttia ja pyöräilee töihin päivittäin) kävelee poikien kanssa miltei joka aamu kouluun about 20 minuutin matkan. Säällä kuin säällä yleensä ja autokyytiin turvaudutaan vain, jos sade piiskaa ihan sietämättömästi tai olemme tositosi myöhässä aikataulusta. Ja silti meidän naapuri, kuka vie poikansa autolla kouluun, kysyi alkuun melkein joka päivä, että tarvitseeko mies ja pojat kyytiä. Hän ei vain kertakaikkiaan voinut tajuta, että me nimenomaan halutaan, että lapset kävelee kouluun. Hän on itse töissä n. 700m päässä kotiovestaan ja käy - tottahan toki - autolla töissä.

Clifdenissä minua aina kummasteltiin, kun kävelin kauppaan ja koululle ja milloin mihinkin, että sain lisäliikuntaa. Eräskin kaveri sanoi, että hän ei tuolla tavalla kävelisi kaikki juoksevia asioita, mutta voisi esim. ajaa (?!) johonkin, mistä lähteä sitten tunnin kävelylenkille. 


Liam nauroi, kun pyysin ottamaan nämä muutamat kuvat, että haluan esitellä meidän uuden auto, kun se on niin cool. Tottatosiaan meillä on uusi (vanha) auto, mutta enemmänkin se sai minut vain miettimään näitä autoiluun liittyviä asioita ja kertomaan vähän Irlantilaisista autoihin liittyvistä jutuista. 

Tämä on just niin tätä! Irlantilaisille autot on paljon isompi statusjuttu, kuin suomalaisille. Aikanaan, kun tänne muutettiin ja autonhankinta oli edessä, Liam iltakausia tutki automyyntisivustoja ja vertaili ja pohti ja sitten oli kamalan näreissään, kun mulla ei ollut mitään mielipidettä, minkälainen menopeli saisi olla. Mulle riitti ja riittää, että on pyörät alla :D Merkillä ja värillä ei juurikaan ole väliä, vaikka sittemmin toista Rellua en enää haluaisi ;) 

Meidän eka auto oli siis miehen siskon miehen kaverilta ostettu 5-paikkainen Renault Scenic. Ihan kiva auto muuten, mutta sen avain on sellainen lituskainen läpyskä, mikä jouduttiin kahteenkin eri otteeseen korjauttamaan, kun niin herkkä oli menemään epäkuntoon. Muutenkin tuo auto aiheutti ihan hirveästi stressiä ja harmaita hiuksia ja aina sai olla sen kanssa varuillaan. Tässä onkin koko autonomistuksen mun mielestä v-mäisin aspekti, kun milloin tahansa voi tulla joka jäätävä korjausurakka päälle. Eurot vain liitelee näkymättömiin. En siis yhtään ole autonomistajatar ainesta, vaikka sellaista tietty tarvitsenkin. Ja ärsyttää, että tarvitsen :D

Toisaalta en kiellä, että välttämättömien juttujen lisäksi, tuohan se auton omistus tietynlaista vapautta. Yritän kyllä jatkuvasti ajella mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman vähän tai ainakin suunnitella ajoni niin, ettei turhia keikkoja tule ja tyyliin, jos asiaa toiselle puolelle kaupunkia, niin samalla hoidan kaikki sielläpäin sijaitsevat jutut jne. 

Tämä meidän nykyinen auto on sitten tuollainen 7-paikkainen Hyundai Santafe. Tarvittiin nuo lisäpaikat nyt syksyn tullen omien ja hoitolasten kuskauksia varten ja toki on kätevää, kun mun vanhemmat tulevat kylään, päästään kaikki samalla kertaa kulkemaan. 

Tämän shoppailun taas sai hoidettavakseen Liam ja saikin auton hyvällä diilillä työkaverinsa isän autokorjaamolta. Ja en kiellä etteikö tällä kertaa tämän auton ulkonäkö olisi myös ihastuttanut minuakin. Onhan tuo tummanharmaa vallan tyylikäs, mutta täytyy sanoa, että olin jotenkin vähän kauhistunut auton koosta. Tuli elävästi mieleen, kun ensikertaa lykin tuplarattaita kolme lasta kyydissä ja ihmettelin niiden jäätävää kokoa :D

Jos katsotte tarkaan, mitä rekkarista on esillä, siitä käy ilmi, että auto on vuodelta 2007 ja se on rekisteröity C niinkuin Cork. Irlantilaista autoista käy siis kaikille ilmi auton ikä ja rekisteri County. Tämä on ehkä se syy miksi autoilla täällä brassaillaankin enemmän. Buumivuosien aikaan muistan, kuin Dublinissa ei näkynyt kolmea vuotta vanhempaa autoa ja nykyäänkin tosi paljon näkyy aivan uusia autoja liikenteessä. Kai monet ikääskuin liisaakin autonsa eli vaihtaa parin kolmen vuoden välein ja ei oikein ikinä omista autojansa ja toisaalta nyt laman jälkeen näkyy toki kaikenmoisia autoja. Meidänkin on vanha, koska uudempaan ei vain budjetti taivu :)

Tässäkin on autovero aika korkea ja vakuutusmaksu mun kohdalla on myös korkea, koska vaikka olen ajanut Irlannissa jo reippaasti yli 10 vuotta, kokemukseksi silti katsotaan vain viimeiset täällä asumisvuodet. 

Itse ajaminen Irlannissa on mun mielestä helppoa. Aikoinaan vasemmanpuoleinen liikenne tuotti harmaita hiuksia ehkä ensimmäiset 100 metriä, mutta siitä asti koko homma on tullut ihan rutiinilla. Sen verran sanoisin täälläpäin automatkaajille vinkkiä, että kannattaa aina pitää silmällä, että pysyy mahdollisimman lähellä keskiviivaa. Turistikuskit yleensä tunnistaa täällä siitä, että he ajavat kaikkia puskia myöten. Vaikka istut oikealla puolen autoa saattaa koko auto olla välillä se 1,5m liian sivulla, kun ajat sitä, kuin istuisit vasemmalla. Jos joku nyt ymmärtää tästä mitä ajan takaa.

Täällä riittää jos jonkinmoisia pieni korkkiruuviteitä ja pientareita ei ole välillä nimeksikään. Kahden kapean kaistan reuna voi olla pystysuoraa kivimuuria tai pensasta. Pääväylillä on tietulleja ja pienemmillä teillä voi päällysteet rakoilla. Irlantilaiset ajavat kyllä kohtelijaasti, vaikka vilkkua voisivat ehkä enemmän muistaa tietyissä tilanteissa käytää. Taitaa Suomalaiset kuskit olla erityisen tunnollisia noiden vilkuttamisten kanssa :)

Irlannin lisäksi olen ajanut Australiassa, Portugalissa, Espanjassa ainakin. Yksi ikimuistoisimpia ajokertoja oli Sevillan keskustassa, kun meno oli aivan hullua. Sanoin Liamille, että älä nyt kauhistu, mutta mun on pakko vain nyt ajaa just niinkuin nämä paikalliset tai tästä ei tule mitään. Sellaista puikkelehtimista ja kaistanylityksiä en ole kyllä nähnyt missään!

Toinen mieleen painunut ajokerta on, kun oltiin Liamin, poikien ja mun vanhempien kanssa (tää siis ennen Elsiä) Pohjois-Irlannin rannikolla matkalla katsomaan Giant's Causewayta ja kiemurainen tie nousi ensin pienen mäennyppylän päälle ja kun auto pääsi sen laelle olikin alamäki vielä mutkittelevampi ja jyrkkä upeilla, mutta aika karmaisevilla merinäköaloilla. Meinasi iskeä paniikki etten uskalla ajaa enää senttiäkään. Pelkäsin, että en hallitse enää koko autoa ja se lähtee huimaan syöksyyn alas - itku meinasi tulla. Onneksi taas kerran isäni sai taottua minuun uskoa, että auto on hallinnassani ja kaikki menee hyvin niinkuin menikin. Silti tuo kerta on jättänyt muhun sellaisen pienen pelon noita Irlannin ihan rannikkoteitä kohtaan, kun ne oikeasti menevät välillä tosi hurjissa paikoissa. 

Oltiin nyt siis anoppilassa reilun 3h ajomatkan päässä keskiviikosta torstaihin ja sellainen hyvä juttu tässä oli, kun Fionn istui tulla ihan takana koiran kanssa, koiralle ei ekakertaa varmaan ikinä tullut matkapahoinvointia. Meidän kaikki tyypit muuten tasan tarkkaa istuu vähintään korokkeilla sinne esiteiniksi asti. Täällä on aika viililänsi noiden istuinten suhteen... Ihan normia, että jo 9kk ikäiset käännetään kasvot menosuuntaan ja monilla Fionnin kavereilla ei ole minkäänmoista istuinta enää käytössä. Joo ja varmaan viikottain näkee, kun taapero istuu kuskin sylissä lyhyillä matkoilla - oikeesti!!

Tässä tämä yksi Pulla oli ihan muina koirina sitä mieltä, että hän voisi ihan hyvin istua Fionnin turvaistuimessa :D :D Jaa ei vai :D En kestä tuota kiininjäänyttä ilmettä :D

***

Mutta sellaista juttuja tällä kertaa :) Olisi ihan hauska kuulla, mitä mietteitä heräsi koko autoilusta autoista ylipäätänsä ja kysyäkkin saa, jos joku kiinnostaa näissä Irlannin tavoissa :)

Ja superkivaa viikonlopun alkua hei kaikille! 




Kai me tänne jäädään.

17.8.2017
Kotiin tulo Suomesta oli jotenkin jännä tällä kertaa. Välillä vieläkin tuntuu kummalliselta ajaa Killarneyyn ja tajuta, että kyllä tämä nyt sitten on varmaan se meidän loppuelämän kotikaupunki (juu juu ikinä ei voi tietää, mitä tapahtuu ja jaadijaadijaa, mutta kuitenkin). En vieläkään varauksetta osaa sanoa, että olisin täydellisen rakastunut tähän paikkaan, mutta tämä on tällaista hitaasti etenevää sorttia. Kiintymystä.



Suurin syy, miksi me molemmat Liamin kanssa ajatellaan, että tämä oli nyt tässä, on tietysti lapset. Alkushokin jälkeen kaikki lapset ovat kotiutuneet tänne ihan tosi hyvin ja me ei vain enää halua muuttaa heitä pois tutusta ja turvallisesta ikinä. Irlannissa perinteisesti ihmiset säilyy kavereina ja ystävinä sellaisten kanssa keiden kanssa ovat jo aloittaneet leikkikoulun; että on tunnettu tyylin 3-vuotiaasta asti. Melkein kaikilla Irlantilaisilla, keitä tunnen, on tiivis ystäväjoukko, ketkä ovat kuin perhettä. Ehkäpä juuri siksi näin aikuisena täällä onkin haastavaa saada kavereita, koska noiden tiiviiden porukoiden sisälle ei nyt aivan noin vain päästä.



Clifdenissä olin tosi onnekas, että naistystäväjoukkoni otti minut mukaan, mutta toki täällä on kestänyt kauemmin tutustua uusiin tyyppeihin. Aluksi asia painoi minua todella paljon, mutta pikkuhiljaa olen taas tullut käsivällisemmäksi asian suhteen - oikeat tyypit tulevat kyllä elämääni, kun on sen aika. Ja siis alkaahan mulla olla hyvänpäivän tuttuja jo vaiks kuinka ja onneksi Suomalaiset kaverit Irlannissa on sellainen henkireikä, ketkä vain ymmärtävät <3 



Killarney on aika sellainen tight knit-yhteisö, ja ulkopuolelta muuttava voi tosiaan tuntea olonsa koko elämänsä aika ulkopuolisena tietyllä tavalla. Juttelin yhden puolalaisen naapurin kanssa asiasta, kuka itse haluaisi muuttaa takaisin Puolaan, mutta hänen tyttärensä on meidän lasten tapaan todella kiintynyt Irlantiin ja Killarneyyn ja tuntee tämän kodikseen. Sanoin vain, että ehkä se sitten on niin, että meidän lapset sitten ovat Killarneylaisia ja tuntevat kuuluvansa joukkoon alusta asti ja me taas ei ehkä ikinä sitä saavuteta. Ei siis sillä, että vierasmaalaisia kohtaan oltaisiin epäystävällisiä tai mitään sellaista, mutta sellaista, että tuntee ihmisten nimet ja naamat kaikkialta, ei varmaan tule ikinä saavuttamaan. Ehkä se ei lopulta ole tarpeellistakaan :)



Mulle kotiutuminen vauhdittui kaikista eniten, kun lapset rupesivat harrastamaan. Aloin juttelemaan muillekkin, kuin koulukaverien vanhemmille ja olen tavannut tosi huippuja tyyppejä kentän laidalla. Nyt, kun käytiin ostamassa puuttuvia koulutarvikkeita ja -kirjoja, oli jotenkin kutkuttava fiilis, että lapsen pääsevät aloittamaan ensimmäisen kokonaisen kouluvuotensa. Ei enää olla uusia, vaikka moni asia meille on muuttumassakin. Jotain sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta koin niihin muihin äiteihin ja iseihin siellä kirjakaupan hyllyjen väleissä - ihan hymyilytti.



Käytiin maanantai-iltana lasten kanssa ulkoiluttamassa koiraa vähän meille uudessa paikassa ja juuri tällaisissa maisemissa se ihastuminen näihin meidän huudeihin voimistuu. Täällä on niiiiin paljon näkemistä ja tekemistä ja kaikki ihan meidän oven kynnyksellä! Tuntuu kyllä kieltämättä makeelta, että voidaan koiran iltakävelyllä mennä tutkimaan luostarin ja kirkon raunioita.



Sori, jos tämä on turhan creepy, mutta siinä katsellessani noita hautakiviä mietin, että tänne johonkin päin Killarneyta minutkin sitten joku päivä haudataan. Kun ollaan muutettu ziljoona kertaa ja maasta toiseen ja kaupungista toiseen ja talosta toiseen, on tosi hyvä fiilis juurtua johonkin. Tietenkin me nyt vasta asutaan vuokralla, mutta pikkuhiljaa alkaa hahmottumaan minkälaisesta kodista me haaveillaan tulevaisuudessa. ihan hyvin itseasiassa kuvitella asuvani tuossa meidän estatessa, koska sillä on tosi hyvä sijainti ja tietysti yhä edelleen lapset on saanut naapurustosta tosi hyviä kavereita.



Kyllä mä jo kaikista eniten haaveilen siitä, että meillä olisi se ikioma koti, mille saisi tehdä just mitä ikinä haluaa. Saisin just sellaiset lattiat, mistä haaveilen ja niin edellen :)


Koska ollaan oltu niin liikekannalla, vieläkin ihmiset vähän epäuskoisesti kysyy "so do you think you'll stay in Killarney?" ja kyllä me tosiaan nyt jo ihan reippaasti vastataan, että kyllä. Kyllä me tänne jäädään, vaikka naapurin Cork tietyllä tavalla olisikin ehkä enemmän meidän oloinen paikka. Onneksi Cork on vain tunnin ajomatkan päässä ja sinne pääsee siis helposti tyydyttämään kaupungissaolotarpeen ja sit voi palata näihin tuttuihin ympyröihin :)

Asutteko te jo teidän loppusijoituspaikassa ;)