Viikon jutut.

27.2.2018
- Talviolympialaiset oli ja meni, mutta voi vitsit miten paljon meillä niistä tykättiin! Syksyllä telkkaria hankkiessa mielessä oli juurikin, että voidaan sitten yhdessä katsoa just urheilua, vaikka en mikään valtava penkkiurheilija olekkaan. Koen silti, että olympialaiset kuuluu sellaiseen perus kulttuurintietämykseen ja ilman tv:tä mun lapset esim. ei todellakaan ymmärtäisi mistä on kysymys. Harmi vain, että meiltä meni sekä aloitus- että lopetus-seremoniat ohi.

BBC:llä näytettiin toki aika erilaisia lajeja, mitä sielä Suomessa. Oli paljon kelkkailua, alppilajeja, joitain highlighteja jääkiekosta ja hiihdosta, kerran pari mäkihyppyäkin ja sitten curlingia, mihin me koukututtiin täysin. Ja erityisesti naisten curlingiin - miten jännää! Mulla tuli ihan kyyneleet silmiin, kun Ruotsin joukkue vei olympia kultaa, mutta mä nyt saatan tuollaisista itsensä ylittämisistä ja voitoista herkistyä muuteskin :)

Lapsilla on lupa viikonloppuaamuisin laittaa tv itse päälle ja katsoa lastenohjelmia ja nyt menneenä lauantaina he tulivat hihkumaan "Suomi voitti, Suomi voitti" eli tyypit olivat sitten itsekseen katsoneet Niskasen kultahiihdon <3


- Ja vaikka kaikki tykkäsi seurailla kisoja, on meidän suurimmaksi urheilufaniksi osoittautunut James. Voi Jameson, miten liikkis hän onkaan käpertyessään daddyn kainaloon seuraamaan Rugby Six nations-turnausta! Tyyppi on ihan loputtoman kiinnostunut lajista ja kuin lajista, seurasi silmä kovana niin taitoluistelua kuin lumilautailua, mutta voiton kaikesta vie nämä Irlannin suosituimmat lajit Gaelic football, hurling ja se Rugby. Pojat oli Liamin kanssa sunnuntaina elämänsä ekassa live GAA-matsissa ja aivan hurmiossa. Tämä tulee niin täydelliseen saumaan, koska Liam jakoi isänsä kanssa urheiluinnostuksen ja se on ottanut viime viikkoina niin koville ja tuonut menetyksen todellisemmaksi, kun hän ei voi enää soittaa jutellakseen tuloksista apen kanssa... Jotenkin lohdullista, että tämä meidän pieni poika jatkaa samaa linjaa ja itseasiassa Liamilla on joku kenen kanssa jutella urheilutuloksista <3 


- Niinkuin olen täällä kertonutkin, olen ystävystynyt yhden äidin kanssa meidän Fionnin Taekwondo-harkkojen penkiltä ja viimeaikoina olemmekin karanneet kahvilaan harkkojen ajaksi. On ihan mieletöntä löytää aikuisiällä ystävä, kenen kanssa kemiat käyt ihan yksiin. Vaikka meillä on 7 vuotta ikäeroa, samanlainen elämäntilanne, samanikäiset lapset ja huumori sitoo ja on sellainen välitön tunnelma. Tämä supernainen sitten soitti mulle lauantaina, että hei tuo sun lapset nyt hänen luokseen playdatelle ja makaat vaikka sohvalla tämän ajan. No en ihan maannut sohvalla, kun oli siinä kaupassa käyntiä ja vaiks mitä muuta, mutta aika ihana silti rauhassa hoidella asioita. Lähdettiin Liamin kanssa hakemaan lapsia yhdessä ja jämähdettiin sitten tämän ystäväni ja hänen miehensä, miehen veljen ja tämän vaimon kanssa keittiönpöydän ääreen juttelemaan reiluksi kahdeksi tunniksi! 

Koko perhe pakkautui hymyssä suin kotimatkalle ja huokasin Liamille, että miten elämä onkaan nyt erilaista, kuin vuosi sitten! Olen tutustunut vaikka kehen huipputyyppeihin sittemmin. Olispa vain enemmän aikaa kavereille arjen pyörteissä, mutta sitäpä varmaan sanoo sielä ruudun toisella puolenkin useammat :)


- Vegaanihaastetta (no söin sitä savustettua lohta kerta viikkoon) kesti 4 viikkoa. Fionnin suklaista synttärikakkua söin siivun jo aikaisemmin ja Dinglessä oli pakko ottaa vuohenjuustosalaatti, sillä ravintolassa ei tosissaan ollut mitään gluteenitonta ja vegaanista vaihtoehtoa ja kala-annoskin olisi ollut jotain uppopaistettua. Noita ja sitä viikottaista lohta lukuunottamatta söin täysin kasviperäisesti ja täytyypä sanoa, että alkuun ihoni ei kyllä reagoinut muutokseen mitenkään. Vasta viime viikolla, kun tajusin nostaa L-Lyseiini annostani kahteen 1000mg pilleriin päivässä ihoni tuntui parantuvan ihan silmissä! Tällä videolla selitetään tuo L-Lyseiinin ja acnen hoidon yhteys paremmin, mutta olen suorastaan äimistynyt! Edellisessä postauksessa näkyy oikein hyvin, miten hyvinvoivalta ihoni näyttää (tosin urheilutoppikuvat taisivat olla joillekkin too much, sillä postauksen myötä menetin pari fb-lukijaa...pyydän anteeksi reteyttäni, mielestäni kuvat sopivat aiheeseen). En joutunut retusoimaan näpyn näppyä, koska niitä ei ole. Tämä on oikeasti eka kerta vuosiin, kun mun iho on näin hyvässä kunnossa ja melkein itken ilosta joka päivä, kun peilistä katsoo heleämmän ja nuoremman näköinen versio itsestä. Kasvojen ihon kunto tekee itseluottamaukselle niin paljon ja olen niin kiitollinen. 

En meinaa palata syömään juustoa joka aterialla (true story :D), mutta eilen kyllä söin vaihteen vuoksi peruslounaani eli tomaatti-pinaatti-munakokkelia fetajuustolla. Vitsit siitä tuli täyteen papupatoihin verrattuna! Luulen, että yritän jatkaa ilman lehmänmaitoa, mutta otan lampaan- ja vuohenmaidon takaisin repetuariin maltillisesti fetan, halloumin ja satunaisen lämpimän vuohenjuustosalaatin muodossa. Koko haasteen vaikein juttu oli papu- ja linssiruokien yksitoikkoisuus.


- Sielä Suomessa on tietysti kunnon paukkupakkaset, mutta sama Siperiasta puhaltava kylmyys on leviämässä tänne Irlantiin asti. Seuraaviksi päiviksi varoitellaan punaisella weather warningilla. Yölämpötilat painuvat alle miinus viiteen, jopa kymmeneen, ja lunta on osaan maata luvassa kymmeniä senttejä. Tavallaan naurattaa, kun koko maa on jo nyt ihan paniikissa ja samalla aikaa Suomessa elämä jatkuu normaalina paljon kylmemmissä oloissa, mutta eihän täällä ole juuri kenelläkään esim. talvirenkaita, puhumattakaan kaukolämmöstä tai oikeasti näihin säihin sopivasta vaatetuksesta. Meillä on aina lapsille ja itselle merinokerrastot, vaikka niitä ei kovin montaa kertaa vuodessa tarvitsekkaan.

Samoin täällä saa vähän pelätä, että talojen ulkopuolella kulkevat vesiputket jäätyvät taikka halkeavat, sähköt menevät ja sanottiimpa lumisateiden tuovan myös ukkosta! Sellaista kombinaatiota sielä Suomessa ei taida ainakaan usein nähdä. Mun pitäisi tänään mennä ruokakauppaan täydentämään kaappeja, koska voipi olla ettei tavarantoimitukset pääse kulkemaan koko maassa ja eilen marketissa oli kuulemma jo jouluviikon tunnelma. Toivottavasti hyllyt ei ammota tyhjyyttään, kun minä pääsen paikalle!


- Hei ja miten tämä postaus liittyy näihin kuviin? Mulla oli jo aikaisemmin muutama toimeksianto ottaa nyt keväällä First Holy Communion-kuvia. tiedättekö ne, missä pienet katolilaiset tytöt pukeutuvat hääpukua muistuttaviin luomuksiin ja pojat pukuihin? Meidän Fionninkin luokkalaisista kirkkoon kuuluvat suorittavat ehtoollisen ja siihen liittyvät opetukset nyt tänä keväänä. Onneksi meidän pojan lisäksi luokalta löytyy muslimeja ja metodisteja joten ei ole ainut sitten noiden koulupäivän aikana suoritettavien harjoitusten ulkopuolella. Mun pojat kyllä osallistuvat uskonnonopetukseen, vaikka heitä ei ole kastettukkaan, mutta saavat sitten aikuisena liittyä kirkkoon tai mitä ikinä haluavatkaan.

Anyhow, toinen noista toimeksiannoista nyt potentiaalisesti paisui koko luokallisen pikkutyttöjä potrettien ottoon. Ihan vitsin siistiä, mutta myös jännittävää. Mun pitäisi nyt lähetää oma hinta-tarjous ja otin siihen kaveriksi eilen Fionnista vähän koekuvia, että voi vähän näyttää, mitä rahalla saa. Nämä otokset jäävät ihan omaksi iloksi :) Ja samalla vaikka 8-vuotiskuviksi, vaikka tämä meidän harvahammas on yksi vaikeimmista kuvattavista ikinä. Tyyppi on sellainen Chandler Bing, jos pyytää katsomaan kameraan ja parhaat otokset ovatkin yleensä vähän sattumalta otettuja.

Holy Communion-kuvissa on tapana tuollatavalla poseerata kädet yhdessä, niin otettiin nyt sitten muutama sellainenkin tuohon tarjoussähköpostiin. Aika muru, kun ihan jäätävässä tuulessa suostui auttamaan äitiliiniä. Käväistiin sisällä tuola St. Mary's Cathedralissa lämmittelemässä ja vaikka usein kirkot on aika samanlaisia - once you've seen one, you've seen them all - on tämä Killarneyn katetraali kyllä hulppea ja valtava. En ollutkaan käynyt sisällä aikaisemmin ja oli pakko napsaista teillekin nähtäväksi muutama kuva, vaikka sisällä oli tosi pimeää. 


Tää tyyppi muuten kasvattaa yhtä pitkiä hiuksia kuin Harry Stylesillä, en kestä <3 8-vuotta tuntuu olevan aivan ihana ikä taas kerran ilman mitään sen kummallisempia vaiheita

Mut nyt mun täytyy lähteä toivioreissulle sinne automarkettiin ja sormet ristiin, että tähäkin talouteen riittää papupurkkia ;) Pysytelkäähän lämpimänä ja kuulemisiin!

Ihanat iltarutiinit.

23.2.2018
Siis huheijaa taas mikä päivä! Kello kahdeksan illalla täällä Irlannissa ja nyt vasta istahdan kunnolla ekakertaa koko päivänä sitten aamukahdeksan. Aktiivisuusranneke kertoo, että ole ottannut reippaasti yli 20 000 askelta tänään ja siltä kyllä tuntuukin. Mun päivät on tällä hetkellä kiireisempiä, kuin ikinä ja yleensä olen iltaisin ihan kuitti. Siis siinä vaiheessa, kun lapset on saatu nukkumaan ja koti hiljenee. Yleensä en ota läppäriä syliin todellakaan enää tässä vaiheessa, mut nyt päätin skipata tiskikoneen tyhjennyksen ja täytön ja kirjoittaa tämän postauksen mun ihanista iltarutiineista :)



Mä olen aina ollut se tyyppi, kenellä on sellainen päänsisäinen kiire sittenkin, kun ei enää ole kiire, ja en oikein malta pysähtyä tekemään hitaampia hommia. Mielummin tuijotan somea vapaahetket ja varmaan moni tunnistaa tämän tunteen, että iltaisin tuntuu olevan paras rentoutus nyhvätä kännykän kanssa sohvalla tai sängyssä. Aina olisi jotain nähtävää ja luettavaa...

Mulla on ollut ajoittain viime vuoden niskat ihan tuhottoman jumissa (stressistä ja huonosta tyynystä) ja ostin joskus viime kesällä Tigerista tuollaisen puoliympyrän pitkulaisen piikkityynyn viidellä eurolla ihan hetken mielijohteesta. Makoilin sillä syksyn mittaan harvakseltaan, mutta nyt vasta vuoden alusta olen todella löytänyt sen hienouden.

Fitbit-rannekkeessani on sellainen 5 minuutin relax-ohjelma, minkä aikana ranneke värisee rauhallisesti tasaisin väliajoin merkiksi hengittää sisään ja ulos. Sitäkin tein aina silloin tällöin, kunnes lopulta tajusin yhdistää nämä kaksi. Nykyään miltei joka ilta oikein odotan tätä pientä meditointihetkeäni. Tiedän ettei se ole pitkä ajallisesti, mutta pyrin kaikkeni pysymään hetkessä ja ohjaamaan ajatukseni hengityksen rytmiin. Tietenkin välillä ajatus lähtee harhailemaan, mutta näemmä tässäkin voi kehittyä :) 



Kerrankin olen iloinen makuuhuoneen perhemistä kokolattiamatoista. On niin unelman ihanaa -varsinkin nyt kylminä talvi-iltoina - ottaa piikkityyny esiin ja päälle meidän valtava tuplapeitto. Nuo piikit on jotenkin ihan huikeat! Tuntuu kuin koko yläselän ja niskan verenkierto heräisi eloon. Tällä hetkellä kiinnostaisi löytää jostain ihan piikkimattokin ja kokeilla sitä. Suomessa olen näitä vastaavia muistaakseni nähnyt terveyskaupoissa ja Claes Ohlsonilla.

Samaan syssyyn ole ottanut vielä useammin käyttöön nuo muutkin kapistukset eli pyöreän joogatyynyn, rullailu rullan ja hierontapallon. Jumppailuhan on taas ihan osa rutiinia, mutta kehonhuollossa petraaminen on tullut vähän kuin itsestään tämän piikkityyny-innostuksen myötä. Niinä iltoina, kun en ole vielä ihan yli-väsynyt, saatan rullailla ensin lihaksia auki tuolla rullalla ja hierontapallo taas on ihan mieletön kireisiin jalkapohjien lihaksiin. Joogatyyny oli niinikään heräteostos Lidlistä (tyyliin 7-8e) ja alunperin kuvittelin silläkin jotenkin aktivoivani jalkapohjia. Istuttuani kuitenkin ekakertaa joogatyynyn päälle, tajusin sen mahtavuuden! Tuon pyöreän istuimen päällä jaksan pitää risti-istunnassa selän ihan suorassa, kun taas lattialla tuntuu, että selkä lähtee väkisinkin pyöristymään. Nykyään siis usein käytän sitä apunani, kun venyttelen istualtani yläkroppaa; sellaista kevyttä istumajoogaa :)


Miten hyvältä voikaan tuntua tämä kehosta ja mielestä hellästi huolen pitäminen!?! Miksi en ruvennut tekemään näitä simppelejä pikkujuttuja jo aikoja sitten?? Musta tuntuu, että tämä kaikki heijastuu mun jaksamiseen niin paljon, vaikka vieläkin petrattavaa on todellakin nukkumaanmenoajan aikaistamisessa ja tarvitsemani 7,5h-8h unen saamisessa. Lasten ollessa pienempiä pärjäsin jotenkin niin paljon vähemmällä, mutta nykyään tuntuu ettei 7h riitä mihinkään. Apua, jos putkessa on vielä useampi yö vain pikkuisen reilu 6h yöunilla, niinkuin esim. viime viikonloppuna. 

Musta tuntuu, että sillä, että mä otan itselleni lisäaikaa näin, aika tuntuu tuplaantuvan. Ja tämä on vähän lumipallo-efekti siinä mielessä, että mitä ihanampi olo itsensä huolehtimisesta tulee, sitä enemmän sitä haluaa tehdä. Rentoutumisjuttujen lisäksi olen puolivahingossa luonut itselleni ihonpuunausruutinkinkin ihan uudella tavalla. Ennen kuorin kropan vähän silloin kuin muistin ja joskus kerran puoleen vuoteen läiskäsin jonkun minkä vaan kasvonaamion ja rasvasin vartaloa puolivillaisesti silloin, kun iho oli jo ihan rutikuiva. Nyt nuokin hemmottelut tapahtuvat ihan säännöllisesti, kuin mikä tahansa muu perushomma, mutta sillä erolla, että näistä tulee sellainen todella hellitty olo. Tai kai nyt tuleekin, kun iho on kirkas ja pehmeä :D 


Mä olen ihan vihoviimeinen tyyppi kehumaan itseäni täydelliseksi yhtään missään ja siksipä on tässä vieläkin pikkujuttuja, mitä voisi petrata vaiks kuinka. Liian usein meditaation jälkeen olen vielä tarttunut kännykkään hetkeksi, kun kipuan jo sänkyyn nukkumaan. Olen yrittänyt tsempata, että lukisin vaikka hömppälehtiä ihan vihoviimeiseksi enkä kännykän näyttöä ja esim. eilen illalla piikkityynythetken jälkeen nukahdin ilman mitään lukemisia. Olisihan se huippua olla ihan ilman koko ruutua ainakin tunti ennen nukkumaanmenoa, vaikka mulla kuinka on oranssi yö-näyttö käytössä jo iltakuudesta asti.

Tuo 5 minuutin relax-hommeli on myös tietenkin aika pieni pyrähdys, vaikka parempi kuin ei mitään. Seuraavaksi ajattelin tarttua taas Headspace-aplikaation ilmaisiin 10 minuutin sessioihin. Niitä olen tehnyt aikaisemminkin ja tykkään tosi paljon. 

Onko muille tuttu tämä sananlasku?

Everybody should meditate for 10 minutes a day. 
Except if you're too busy. 
Then you should meditate for an hour :)




Meillä on muuten kaikissa makuuhuoneissa tuollaiset suolalamput, mitkä kaikkien muiden hyvin juttujen lisäksi luovat lämmintä oranssia valoa illalla, minkä on sanottu sopivalla tavalla jäljittelevän aivoille auringonlaskua. Valoa tulee sen verran tarpeeksi, että näkee esim. lukea, mutta muistuttelee samalla kehon kellolle nukkumaanmenoajasta. Lisäksi mun yöpöydän tärkeimmät on yövoide, laventeliöljy roll-on ja korvatulpat. Ilman niitä tuskin pystyisin enää nukkumaan.

Onko kukaan muu kokeillut piikkityynyä tai -mattoa? Ja meditoitteko te koskaan? Ja muistakaa, että tällaisesta ihan pienestäkin voi aloittaa ja rakentaa hetkessä tavan. Ette ihan varmana tule katumaan <3 Kliseisesti, koska olette sen arvoisia <3

Ja hei huippua ja rentouttavaa viikonloppua. Me ollaankin koko perhe huomenna vapaalla ja muutamia pikkujuttuja on ohjelmassa, mutta ajattelin myös luvan kanssa ottaa laiskotellen - kuinka ihanaa!

Mitä mulla oli päällä vs. mitä mä toivoin, että mulla olisi ollut päällä.

21.2.2018
Keskiviikko ja ihan vähän vaatehimotuksia tähän väliin. Mä en usein jaksa selailla nettikauppoja muuten vain, vaikka live-kaupoissa haahuilusta tykkäänkin. Mutta toisinaan löydän jotain todella kivaa netistäkin, jätän välilehden auki ja saatan palata samaan juttuun lukuisia kertoja. Siinä vaiheessa, kun sama himotus on ollut nettiselaimessa nähtävillä yli kuukauden alan olemaan sitä mieltä, että se on ihan todellinen toivejuttu, minkä saatan sitten ihan oikeastikkin ostaa. 

Mun budjetti on niin kovin pieni, että jokaista ostosta tulee mietittyä monelta kantilta ja erityisesti monikäyttöisyyden kannalta. Irlantilainen stylisti Orla Sheridan kuuluttaa blogissaan 30 wears-mantraa eli jokaista vaatetta pitäisi jo ostovaiheessa kuvittella pystyvänsä käyttämään 30+ kertaa. Täällä kertakäyttökulttuurin toiviomaassa tuo on ollut isompi juttu ihmisille sisäistää, mutta Suomessa mä koen, että yhä useampi on valveutunut kuluttaja.

Mun ostokset nykyään ovat sellaisia, mitä helposti voin kuvitella käyttäväni vuodesta toiseen. Sitä se kai on, kun oma tyyli alkaa löytyä :)

Noista mun himotuksista pikkusen alempana, mutta tässä tämän päivän asu, kun kerrankin löytyi omilta huudeilta kiva tausta ja mun hovikuvaaja (joopa joo) oli mukana.


Ja siis suurkiitokset Liamille, kun kuvaa, mutta aina nämä menevät vähän sinnepäin :) Hänellä on sellainen tapa jotenkin toodella jäävisti painaa laukaisijaa ja mä jo luulen kuvan tapahtuneen ja lähden sanomaan jotain/liikahtamaan/kävelemään ja noin 99% kuvista on epäteräviä/mulla on silmät puoliksi kiinni/olen sanomassa jotain jne. Olisi kiva saada tänne enemmänkin tällaista aineistoa, mikä on kuvattu jossain muualla kuin kotona kännykkä kaukolaukaisijana.

Anyhow, tässä nämä mun tämän hetken himotukset:


Ja kuten huomaatte; vähän sinnepäin oli päälläkin. 

Tuota Furlan laukkua kaipaan aina vaan ja olen yrittänyt siihen nyt jo pitkään säästääkkin vähän kerrallaan. Varsinkin, kun vanha musta pikkulaukkuni (second handina ostettu, näkyy näissä kuvissa) alkaa olla aika kulahtaneen näköinen, haaveilen tosissani tuollaisesta skarpimmasta veskasta.

Kollaasin farkut itseasiassa multa jo periaatteessa löytyykin, mutta tuollaiset siniset vintage-malliset farkut olisi ihanat, missä huolitellut lahkeensuut. Tykkään kyllä näistä mun kuvissa päällä olevista rispaantuneistakin, mutta vastaavat vaaleat farkut on mun lemppareimmat, että ihan hyvin niitä voisi löytyä parit erilaiset parit :)

Neule on ranskalaiselta Sezane-merkiltä. Löysin merkin jonkun naistenlehden inspiskuvista ja voisin kyllä ottaa heiltä melkein kaiken <3 Tämä Simone jumper on aivan ihana. Sen puutteessa päällä oli tänään tuo blogin profiilikuvassakin näkyvä omakutomani valkoinen neule, mikä sekin on kyllä mieleinen, mutta kevääseen liian kuuma.

Ja miksi himoitsen harmaata villakangastakkia, vaikka minulta jo sellainen löytyy? Tuota kollaasin Stadivarius-takkia kokeilin kaupassa ja en ole saanut sitä sen jälkeen mielestäni. Se istuu päälleni 100 kertaa paremmin, kuin tuo päälläni oleva Vero Modan takki ja sävy on vähän vaalempi ja just eikä melkein sellainen, mitä harmaalta takilta toivoisin. Tuohon haavetakkiin en oikein pysty  (vielä) oikeuttamaan rahojani, vaikka minulla on tiedossa jo tälle omalle takilleni ottaja... Käytän siis sitä yhä edelleen, mutta kieltämättä tulee peiliin katsoessa ja näissä kuvissakin vähän sellainen plääh-olo, kun tiedän tuon täydellisen takinkin olemassaolosta, hah!

Hei ja metallinhohtoiset buutsit! Tällaisista olen haaveillut jo todella pitkään ja etsinytkin sillä silmällä. Just meni Debenhamsin aleissa yhdet koon puolesta sivusuun, mutta Faith-merkiltä löytyi nuo aika passelit. Nämä olisi just vaaleiden farkkujen kanssa niin superit <3 Kuvien mustat nilkkurit  eivät toimi sitten yhtään tässä asussa. Niissä on liian matala korko suorien lahkeiden kanssa käytettäviksi. Tänään mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, mutta ai että haaveilen noista metalli-kengistä kahta kauheammin nämä kuvat nähtyäni! Mä luulen, että tulen ostamaan kyseiset kengät ainakin sovitukseen ja voin todellakin kuvitella käyttäväni niitä kaiken kevään ja kesän. Vielä pitäisi pari viikkoa malttaa odottaa mun kuukausirahaa :D 



Rakas itselleni 30v-lahjaksi ostamani Longchampin kassi on nyt keikkunut kädessä miltei joka päivä. Rakastan sitä todella paljon, mutta pelkään, että kohta kyllästyn siihen, jos en löydä jotain muuta arkikassia. Olen aika kranttu  laukkujen suhteen eli taidan nyt vain kiltisti säästää tuohon Furlaan.

did you take that picture already?
Mut mitäs me tehtiin näin hienossa paikassa? Tämä oli ihan tässä Killarneyn keskustasta löytyvä Great Southern-hotelli, missä oli yhden Liamin tavarantoimittajan ruokamessut ja mihin me sitten Elsinkin kanssa päästiin mukaan. Oli kyllä kiva taas piiitkästä aika olla mukana catering-ympyröissä, kun itsekkin tein niitä hommia pitkään. Ihan pikkusen tuli niitä hommia ikäväkin ja sellainen olo, että työelämään olisi jo kiva päästä.



Elsi sai osakseen erityskohtelua ja jäätelömaistijaisia, jestas. Itse olin hiukkasen fiiliksissä, kun sain hänelle tänään farkut jalkaan ilman sen suurempia mutinoita.



Tämä hotelli oli sisältäkin just up my street. Ylellinen lobby ja baari-alue näyttivät varsin kutsuvilta ja en malta odottaa, että mun äiti tulee meille kuukauden päästä ja voidaan mennä tuonne iltapäiväteelle. Tällaset olis suunnitelmat äiti! 

Voipi olla, että samaa kuvauslokaatiota tulee käytettyä toinenkin kerta, sillä tuossa ympärillä kasvaa mitä upeimmat hortensiat ja muut istutukset, mitkä pikkuhiljaa rupeavat tässä yksi kerrallaan kukkimaan. Keväisistä kuvista huolimatta, täällä oli tänään aika kylmää ja vielä kunnon talvisäiksi viilenevieä säitä on luvassa ensi viikolle, hyrr.

Mitäs mieltä olette toiveasusta ja oikeasta asusta?

Kuinka minusta tuli äiti.

20.2.2018
Mun esikoinen täyttää ihan just 8 vuotta. 8 vuotta. Mä olen ollut äiti jo niin kauan. Mä olin 25 vuotias, kun Fionn syntyi eli melko nuori. 

Kuinka minusta tuli äiti?

Me mentiin lokakuussa 2008 naimisiin ja muutettiin sen jälkeen Brightoniin, Englantiin. Samaan aikaan mun paras ystävä muutti opiskelemaan yhteen naapuri kaupungeista ja tietenkin nähtiin häntä suht usein. Joskus uuden vuoden tienoilla hän tuli meille kylään ja tuli puhe vauvoista. Ystäväni tokaisi "miksi te, ette nyt yritä saada lasta?". Olimme tietenkin keskusteleet asiasta ja lapsi oli toiveissa ja mietimme Liamin kanssa keskenämme, että ehkä sitten joskus, kun olemme olleet vuoden naimisissa voisimme aloittaa yrityksen. Tuon keskustelun myötä ystäväni kanssa rupesin kuitenkin potemaan aikamoista vauvakuumetta. Aika ei ollut vielä oikea, mutta annoin itselleni luvan alkaa haaveilemaan. 

Päivät täyttyivät (olin osa-aikaisessa toimistotyössä 3 päivää viikossa eli luppoaikaa löytyi) pyörimisestä vauvantarvikeliikkeissä ja vaatekauppojen baby-osastojen ihanuuksia hypistellen. Taisin jopa ostaa babyGapilta yhden bodyn, vaikka se olikin ihan pöhköä.

Aika pian alkuvuodesta totesimme, että Englannin lama on sen verran kurja, että meidän kannattaisi mahdollisimman nopeasti muuttaa Suomeen. Ja niin me muutimmekin; ihan parin viikon varoitusajalla. Asetuimme ihan ensin vanhempieni luokse, mutta saimme pian molemmat töitä ja oman kodin.

Ja aika pian sitten päätimme, että nyt voisimme ruveta ihan oikeasti toivomaan omaa vauvaa. Emme kertoneet asiasta lähipiirille ja jännäilin netin odotusfoorumeilla muiden nimimerkkien kanssa. 

Pettymys oli valtaisa, kun ensimmäisen yrityskierron tuloksena ei tullut plussaa ruutuun. Tässä vaiheessahan minulla ei ollut mitään hajua mistään ovulaatioista tai muista asiaankuuluvista. Olin ollut jo niin varma ja harmituksen takia päätin, että nyt täytyy laittaa jäitä hattuun ja pitää ainakin kuukausi taukoa koko vauva-ajatuksesta, että saan vähän jäsenneltyä päätäni. Tauko pidettiin ja palattiin asiaan kesäkuussa 2009.

Samainen ystäväni oli meillä yksi tiistai kylässä. Istuimme meidän parvekkeella ja tuolloin vielä tupakoiva siippani haisi nenääni niin pahalta. Ja valkoviini lasissani maistui pahalta. Oikeastaan kaikki tuntui vähän hassulta. 

Samana iltana, juuri ennen suihkuun menoa, päätin varmuuden vuoksi tehdä raskaustestin, koska olimme lähdössä seuraavana aamuna lomalle Irlantiin. Laitoin testin pesukoneen päälle tekeytymään ja menin suihkuun. Suihkussa mietin, että ajatella - ihan justiinsa mun elämä voi mullistua ihan lopullisesti.

Ja niinhän siinä kävi! Tärisevin käsin menin Liamin luokse keittiönpöydän ääreen ja purskahdin itkuun. I'm pregnant. Mun mielen tietenkin heti valtasi pelko, mitä jos jotain menee pieleen, mutta Liam hymyili leveästi I'm going to be a dad!

Seuraavana aamuna tein vielä varmuuden vuoksi uuden testin ja sekin oli positiivinen. Sitten mun vanhemmat tulivat hakemaan meidät autollaan viedäkseen meidät Tampereelle, mistä Ryanair vielä tuolloin lensi Dubliniin. Hymyilin koko matkan niin leveästi. Oli ihan kauhean vaikea kaksituntinen olla kertomatta omille vanhemmille uutisia!

yksi ensimmäisistä masukuvista about rv23
Irlannissa tein vielä varmaan ainakin 4 tai 5 testiä lisää as you do :) Oli aivan järkyttävän hankala kieltäytyä anoppilassa juomatarjoiluista, koska yleensä mielelläni saatoin juoda siiderin tai kaksi. Neljäntenä päivänä Irlannissa anoppi kysyi ihmettelevään sävyyn "do you not drink at all anymore?" mihin sitten vastasin "well no. Not for the next 9 months anyway". Voi sitä riemua ja päätimme kertoa tosiaan miehen perheelle jo noin pian, koska halusimme tietenkin kertoa kasvotusten nämä uutiset. 

Palattuamme kotiin en malttanut olla kertomatta myöskin omalle perheelleni, mutta jännitin sitä ihan hirveästi. Olin vasta viikon vajaa 25 vuotias, olimme juuri muuttaneet ja aloittaneet uusissa töissä. Pelkäsin, että vanhempani pitäisivät koko juttua ihan huonona ideana. Mitä vielä! Aivan yhtä onnelliset ja riemukkaat isovanhemmat Suomenkin päässä.

Alkuraskauden pahoinvointi oli melko lievää. Sellaista merisairauden tuntuista, mutta väsytti ihan hirveästi. Alkuun sain syötyä vain vesimeloonia ja sen jälkeen mehujäätä. Laihduinkin alkuun 5kg, mutta olin melko tuhdissa kunnossa tuolloin eli oli mistä laihtuakkin. 

Mulla oli alusta asti poikafiilis ja poikahan sielä masussa sitten rakanneultrassa paljastui olevankin. Liam oli sanonut ja ihan meidän suhteen alussa, että jos me koskaan saadaan poikalapsi, hänen nimekseen tulee Fionn. Mä sain sitten päättää muut nimet.

äitiyspakkaus.
ekä liikkiksin hetki ikinä <3
Raskausaika oli mulle todellakin raskas. Olin aina kuvitellut, että mun odotusaika on sitten todella seesteinen ja nautin siitä täysin rinnoin, mutta melko pian ensimmäisen kolmanneksen jälkeen aloin tuntemaan vaikka minkälaisia pelkotiloja ja koin raskaudenaikaista masennusta. Tuo johtui tästä suuresta elämänmurroksesta tietenkin ja vielä niinkin nuorena. Kävin terapiassakin, mutta pikkuhiljaa rakenneultran jälkeen tilanne alkoi helpottamaan itsestään. Vieläkin olin vähän neuroottinen, koska syksyllä 2009 puhkesi se sika-influessaepidemia ja päädyin tarkan pohtimisen jälkeen ottamaan rokotteen, koska olin kuitenkin asiakaspalvelutyössä.

Marraskuussa sairastuin jäätävään keuhkoputkentulehdukseen ja yskin ja yskin ja yskin. Tauti ei ottanut laantuakseen ja yksi lekuri olikin jo diagnosoinut minulle sen sikaflunssan. Toinen lääkäri toisella viikolla kuitenkin rauhoitteli kyseessä olevan vain se sitkeä keuhkoputkentulehdus ja sain uudet tabletit. Yskiminen parin viikon ajan oli kuitenkin tuonut sitten muita raskauskremppoja ja aloin olla ihan loppu raihnaiseen oloon. Itkin lopulta lohduttomana, että en minä kyllä tykkää tästä raskaana olemisesta yhtään.

Äitini halusi piristää minua ja tarjoutui antamaan lahjaksi meille 3d-ultralkäynnin. Menimme tuonne 3d:hen aika myöhäisillä viikoilla ja legendaarinen lääkäri Bruno Cacciatore varoitteli, ettei vauvasta välttämättä näy yhtään mitään. Ja mitä vielä! Saimme ihan kristallinkirkkaat kuvat maailman suloisimmasta pienestä pojasta.

kaikki valmiina vauvaa varten.
ei hän kyllä yhtään yötä nukkunut omassa sängyssä :D
Loppuraskauden tuijottelinkin haltioissani noita kuvia ja oli niin epäuskoinen olo, että tuo kaunis lapsi oli sisälläni. 

Talvi 2009/2010 oli todella luminen ja lyllersin mahani kanssa ympäriinsä. Puolitoista viikkoa ennen laskettua menin kylään kaverini luokse, kenellä oli vain hiljattain aikaisemmin syntyneet kaksospojat (moikka vaan Stina). Hänen luonaan pongasin hitusen limatulppaa ja innostuin, että nyt tämä vauva kyllä varmaan syntyy viikon sisään! Keskiviikkona neuvolantäti toppuutteli, että kuules ensisynnyttäjällä voi mennä vielä parikin viikkoa.

Perjantaina siivosin vimmatusti koko kotia. Kaikki pienet vauvavaatteet olivat tietenkin jo siististi paikoillaan, sairaalakassi pakattuna, mutta jotain jalkalistoja muistan jynssänneeni :D Äitini tuli alkuillasta kylään ja valittelin koko päivän kokeneeni sellaisia menkkamaisia oloja.

Kävin illalla yhdentoista aikoihin nukkumaan, mutta en meinnut saada unta. Säpsähtelin hereille ja yhden aikaan huomasin, että näitä oloja tuntuu nyt tulevan tasaisin väliajoin - ovatkohan nämä nyt niitä supistuksia!?! Yritin lepäillä, mutta kellottelin vartin välein tulevia supistuksia läpi yön ja yritin torkkua. Viiden aikaan aamusta en enää pystynyt pötköttelemään ja siirryin jumppapallolle ja ilmoitin Liamille, että nyt alkaa tapahtua. Soittelin synnärille ja kätilö langan päässä totesi, että voin aivan hyvin olla kotona siihen asti, kuin tuntuu sellaiselta, että haluaisin nähdä sairaalan ovet. 

Toivoin lääkkeetöntä synnytystä ja muistelin rentoutumisoppeja ja hengittelin ja pyörittelin lantiota joko seisoen taikka jumppapallon päällä. Kahdeksan aikaan päätin, että soitan vanhemmilleni, että olisivat valmiudessa jossain vaiheessa aamun aikana viemään meitä sairaalaan.

Kului vartti ja vanhempani olivat oven takana :D Kirosin heidät kyllä, koska en todellakaan vielä halunnut lähteä minnekkään! Vastahakoisesti sitten kuitenkin lähdin ja automatkallakin tuli muutama napakka supistus, vaikka pelkäsin niiden laantuvan siirtymisen myötä. Jälkeenpäin olen ollut todella onnellinen, että tulimme lähteneeksi noin aikaisessa vaiheessa, sillä synnärillä oli tuloni jälkeen koko päivän sulku ja onnistuin pääsemään heti synnytyssaliin ja vielä sellaiseen, missä oli amme. 

Synnytys oli hidas, mutta olin niin tyytyväinen, kun sain edestä omassa tahdissani ja vesi apuna kivunlievityksessä. Ulkona pauhusi parinkymmenen asteen pakkanen ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Jos neljän jälkeen mietin hiljaa mielessäni, tuleekohan tämä vauva syntymään vielä tämän päivän aikana?


Ja syntyihän hän! Fionn syntyi tuona lauantaina kello 20:02. Minusta tuli äiti! Ja miten se pieni myttyrä rääkyikään ja yritin haparoivin äänin lohdutella "kultapieni, ei mitään hätää, äiti tässä", vaikka tuntui kuin olisi esittänyt jotain roolia. Minäkö äiti?


Olin tietenkin rakastunut pieneen suloiseen poikaamme ensi-silmäyksellä, mutta äidiksi kasvamisessa meni paljon pidempi aika. Kipuilin asian kanssa aika lailla ja koin paineita. Olisimpa tuolloin tiennyt, miten yleistä se on esikoisen vanhemmille! Vasta 5kk synnytyksen jälkeen koin sellaisen olon, että aloin olemaan sinut asian kanssa. 

roskapussi kuvassa, en kestä! :D
Fionn oli helppo vauva ja taapero, aina aurinkoinen ja suloinen. Pikkuveli James liittyi seuraan parin vuoden ikäerolla ja Elsi sitten siitä puolentoista vuoden päästä. Muutimme Irlantiin, Fionn aloitti koulun. Ja sitten toisen vuoden koulussa ja pian tuli kutsu sen vuoden vanhempainvarttiin, mihin menin yksin. Olin tässä vaiheessa 31-vuotias ja muistan elävästi, kun kuuntelin opettajaa puhumassa mun pojasta ja koin sellaisen pienen out of body experiencen. Tässä mä istun mun lapsen vanhempaintapaamisessa vastuussa mun lapsesta. Mulla on kolme lasta. Mä olen äiti!

Tulin ulos koululta ja soitin omalle äidilleni ja melkein itkin: "äiti, mä oon ihan oikea äiti!". Muistan tuon hetken niin kirkkaasti, se oli kuin olisin synnyttänyt neljännen kerran :) Se oli sellainen viimeinen niitti siihen, kuinka minusta tuli äiti :)

meidän sormiruokailija
Ja olihan meillä se pieni ihmisen alku, kuka ei selvinnyt koskaan alkuraskautta pidemmälle. Vieläkin koen, että olen se mini äiti yhtälailla ja vaikka asiat menivät niinkuin menivät, opin siitäkin tärkeän oppitunnin, että pystyn rakastamaan esikoisen lisäksi vielä toista ja kolmattakin ihan yhtä paljon. Tämä asia, mitä monet esikoisen jälkeen sisaruksia haaveilevat, saattavat pohtia.

Nyt olen kuitenkin 8 vuotiaan huipun murusen äiti ja kuinka ihana tämäkin ikä on! Maailmankuva on taas pikkuisen avarampi ja upea persoonallisuus tulee aina vain enemmän esille. Näillä näppäimillä tulee muuten kuluneeksi 7 vuotta, kun rupesin kirjoittamaan ekaa blogiani juurikin aiheena tuon söpöliinipojan äitys :) Onhan tämä blogkin vähän tällainen mun rakas lapsi :)

hänen ensimmäiset asukuvat ekaan blogiin
Mut sellainen muistelo tällä kertaa - sallitaan nyt nostalgioinnit aina lapsukaisten synttärien kynnyksellä. Toivottavasti tykkäsitte tällaisesta vähän erilaisesta postauksesta, kuulemisiin sitten eri jutuilla ensikerralla! Oikein kivaa tiistaita kaikki <3

Postikortteja Dinglestä.

18.2.2018
Dingle lienee yksiä Irlannin ikonisimpia turistikohteita. Meiltä tuonne kylille ajelee suunnilleen tunnin, mutta emme ole sielä käyneet, koska minä + kallionkieleketiet + korkeanpaikankammo + ahdistus. Itseasiassa kyseessä ei ole edes mikään kovin hard core Irlanti-tie, mitä täällä kyllä löytyy, vaan varsin leveä ja paljon liikennöity kulkureitti. Ongelmana mulle usein onkin on, että muo kauhistuttaa tiet, mitä en ole ennen ajanut ja mitkä tiedän potentiaalisesti menevän hyvin suojaamattomista kohdista. Tätäkin tietä olen Inch Beachilta käsin katsonut reilun vuoden ja kerännyt rohkeutta. Tämän postauksen viimeisessä kuvassa näkyykin melko hyvin, missä tuo tie kulkee kalliopudotuksen ja vihreän pellon välissä. Eli vaikka siis periaatteessa tuolla 5 minuttia kestävän matkaosuuden toisella puolen on kymmenien metrien pudotus Atlantiin, todellisuudessa piennarta oli riittävästi ja pensasaidan ei meinannut edes nähdä merta. 

Tällä kertaa auton puikoissa istui varmuuden vuoksi miehen sisko, kuka oli oman miehensä ja anopin kanssa meillä nyt viikonlopun kylässä juhlimassa Fionnin ensiviikkoisia synttäreitä.




Ja Dingle... no ei me nyt mitenkään ihan älyttömästi ihastuttu. Odotin paikan olevan jotenkin paljon söpömpi. Tietenkin olimme paikalla helmikuussa, mikä on off-season, ja suurin osa paikoista kiinni, mutta silti. Olen nähnyt Irlannissa viehättävämpiäkin paikkoja, mutta luulen, että Dinglen charmi tulee enemmän esiin kesällä paremmassa säässä ja ihmisten luomasta tunnelmasta. Tässä kuitenkin joitain kuvia.










Eniten mulla oli sellainen käsitys, että koko kylä olisi ollut ihan meren rannalla ja lemppaipaikka mun mielestä olikin pikkusen keskustan sivusta löytyvä marina. En itse kaipaa merelle niinkään (moniongelmaisena kärsin tietysti myös jäätävästä meripahoinvoinnista), mutta rakastan näkymää venesatamaan päin ja korkeita mastoja.



Ja Dinglen ympäröivät maastot olivat aivan satumaisen upeat.



Et sori, jos en oikein loppuviikosta kerinnyt tänne. Mun lapsilla oli to ja pe hiihtoloma ja samalla jynssäsin kämppää kuntoon, koska anoppi oli tulossa vierailulle ;D

Huomasittenkin, että ylempänä komeilee pikkusen Irlantilaisempaa nimeä. Tuo housefive on aiheuttanut niin paljon väärinkäsityksiä väärinkirjoituksesta, että ajattelin vastedes esittäytyä omalla nimelläni, mitä toki käytän ig-tilillänikin.

Jees, mut nyt täytyy lähteä viemään meidän perheen miekkosia Fionnin leffa-synttäreille ja me neidot vietään taas kerran tyttötreffejä, vaikka mä sain nukuttua viime yönä vain 5h ja päiväunet tuntuisi nyt kaikista houkuttelevimmilta aktivitiiteilta. No can do, mutta illalla menen super ajoissa nukkumaan.

Energista alkuviikkoa tyypit!

Ystävänpäiväruusut, mitä melkein en saanut.

14.2.2018
Katsoin jo viime viikolla kalenterista, että huippua - Liamilla on kerrankin ystävänpäivänä vapaata. Ei nyt tietenkään sillä, että mihinkään deiteille pääsisimme, mutta kuitenkin.

Juu... eilen sitten kävi niin, että juuri ennen kuin hän lähti töihin tauoltaan saatiin aikaiseksi kunnon huuto-ottelu. Siis mehän ei juuri koskaan riidellä ja hänen täytyy olla tietyllä tuulella, että meno yltyy ihan oktaaveihin. Juttu oli sinällään pieni, mutta millä vähän isompi vaikutus. Jos hän olisi kuunnellut minua vähän tarkemmin, kun kerroin ohjeet...jos minä olisin vain hoitanut itse asian ja sillä selvä, jos olisin malttanut olla korottamatta ääntäni, jos hän ei olisi sanonut niin tylysti ja lähtenyt ovet paukkuen...



Meillä on ihan eri tyyli riidellä. Mä kiihdyn nollasta sataan nanosekunnissa ja lepyn varmaan vielä nopeammin. Haluan ratkoa riidat samoin tein. 

Hän taas ärähtää, kaivelee vanhojakin ja sitten saattaa jäädä mököttämään.


Jos sovinto ei synny siinä hetkessä, minä päätän ja minähän en anteeksi pyytele ja hän pysyy hiljaa. Mutta tässä vaiheessa jo tiedän, että toisessa päässä mietitään, mitenhän tässä saataisiin taas keskusteluyhteys?

Heräsimme siis ystävänpäivä aamuun, mikä täällä toki on enemmänkin rakastavaisten päivä, hiljaisuudessa. Elsi aamutoimien yhteydessä mietiskeli "daddyn olisi vain pitänyt kuunnella sinua vähän tarkemmin". Niinpä rakas, mutta vakuuttelin asioiden olevan ok ja kirosin, että miksi sellai lasten kuulleen huudettiin. Vaikka toisaalta elämäähän se vain on.


Lapset lähti naapurin kyydillä kouluun ja me taas autolla naapuri kaupunkiin noutamaan Fionnin uutta pyörää. Ja istuimme tuppisuina ees taas melkein tunnin verran. Radiossa juontajat puhuivat Valentine's day-juttuja: "remember to tell the one you love how much they mean to you", "todays's the day for roses" jne. Mietin, että hitsit onhan tämä ihan hiton surkuhupaisaa ja vähän jo kävi hymyilyttämään, mutta enhän mä voinut sanoa mitään :D

Ja sitten mietin vähän haikeana, että näinköhän tämä on ensimmäinen ystävänpäivä ikinä, kun mä en saa mieheltä kukkasia.

Kotona hiljaisuus jatkui, tein lounasta ja lähdin hakemaan Elsiä. Tullessamme takaisin Liam oli hävinnyt kotoa ja tuli vartin päästä takaisin. Oli käynyt kaupassa...oli ostanut ruusuja.


Elsi tohkeissaan toimitti "Daddy toi sinulle ruusuja! On daddy vähän kiltti vai mitä äiti?". Juteltiin tyttösen kanssa, että niin onkin ja välillä vaikka riidellään rakkaiden kanssa niin sitten sovitaan taas.

Ruusukimpun mukana oli ihana kortti, missä kauniisti käsin kirjoitettu viesti. Minä käännyin ja hymyilin. Annoin suukon, kaikki hyvin. Nauratti, että näinhän tämä meillä aina menee.

Olin tuo vielä osanut lemppari cashew-pähkinöitäkin. Never mind roses, but the true act of love ;)



Et ei ne ystävänpäivät aina täydellisiä, mutta tuskin on parisuhteetkaan. Ei puolison kanssa eikä ystävien. Ja hyviäkin suhteita pitää tietysti vaalia ja toisaalta meidänkin suhdetta moni ulkopuolinen kuvaillut niin ihanaksi ja onhan se ihana, mutta ei se tosiaan tarkoita etteikö mekin välillä otettais yhteen. Mulle kaikista tärkeintä on rehellisyys ja keskusteluyhteys enkä kaihda puhumista vaikeistakin asioista, vaikka välillä se on, no, vaikeaa.

Sain ruusut ja varmasti vielä halin oikein ekstra paljon koko aamun puolesta. Ja oikein mukavaa ystävänpäivää hei teille kaikille myös sielä ruudun takan <3 Tekin ootte mun blogi-kavereita vai mitä :)

Kaikki nämä astiat.

13.2.2018
Täällä Irlannissa on ollut  viime päivät kunnon talven ihmemaa. Ja tällä en tarkoita, mitään ihania hankia vaan ihmeellistä talvisäätä, missä säätyypit vaihtelee valehtelematta 5 minuutin välein. Just nyt taas paistaa aurinko, pieni hetki sitten satoi lunta, kohta saattaa jo tulla raekuuro ja sitten vähän aurinkoa ja rankkasade. Jopa suomalaiset Irlannissa-ryhmässä ollaan ihmetelty tätä menoa, vaikka suurin osa on täällä asunut jo kauan. En ainakaan itse ole vastaavaa talvisäätä kokenut täällä aikaisemmin. Ei siis ihme, että täällä saarella puhe kääntyy aina säähän, kun se on niin kovin arvaamaton! Lauantaina oli aurinkoista +12 astetta ja sunnuntaina lumisade +2 astetta. 

Anyhow, sääraportista itse asiaan :) Insta-stories videoiltani kävi viime viikolla ilmi, että vihdoin sain aikaiseksi kaivella yhdestä muuttolaatikosta sielä jo reilu pari vuotta majailleet astiat. Meille tulee ensi perjantaina anoppi, miehen sisko ja tämän mies kylään ja vierashuone täytyy siivota kaikesta roinasta ja sielä oli ennen myös yksi kirjoituspöytä, mikä nyt siirtyi Elsin huoneeseen ja minkä alla tämä boksi oli majaillut.

Siirrettyäni arkiastiat keittiön sivupöydälle vapautui keittiön kaapistoihin tilaa ja päätin vihdoinkin purkaa tuon laatikon sisällön.



Kauniin Arabian astiastoni (mistä lisää vähän myöhemmin tässä postauksessa) lisäksi minulta löytyy aikanaan Suomessa asuessa perhejuhliin ostamani kahviastiasto. 15 kuppia ja tassia, kermakko ja sokeriastia. Ne on itseasiassa ihan vain Prisman House-sarjaa, mutta tykkäsin silloin ja edelleen niistä tosi paljon.

Mutta mihinpä täällä Irlannissa kahviastiastoa tarvitsee? No ei yhtikäs mihinkään. Paikalliset vieraat juovat yleensä teetä ja kahvia mahdollisimman isoista mukeista ja vaikka esim. anopillani on hiukan vastaava kuppisarja olemassa, majailee se hänen olohuoneensa vitriinissä ja en kyllä kertaakaan (näiden 12 vuoden aikana perheenjäsenenä) muistaisi nähneeni niitä käytössä. 


Suomessa kahvittelukulttuuri on muutenkin niin erilaista ja aika traditionaalista. Ilman, että asiaa edes ajattelee. Melkein kodista kuin kodista löytyy tassilliset kahvikupit, vaikka ne olisivatkin arkisemmat (meiltä muuten löytyy myös Taika-sarjan kahvikuppeja tasseineen juuri tuohon tarkoitukseen). Suomessa yleensä aina löytyy jotain pullaa tai leivonnaista kahvin kaveriksi, Irlannissa tarjotaan joku pieni suklaapatukka tai keksi. 

Musta on kiva saada suomalaisia vieraita tai vierailla (puoli-)suomalaisessa kodissa täällä, koska nämä kotimaan tavat istuvat niin tiukassa. Viedään jotain viemisiä, vaikka edes viinirypäleitä tai kukkia, ja samalla tavalla kuin Suomessa istutaan kahveille/teelle katettuun kahvipöytään.

Meille piti nyt sunnuntaina tulla suomalaisia vieraita, mutta valitettavasti he joutuivat perumaan, mutta päätin silti kattaa omalle perheelle kahvipöydän. Meillä oli tarjottavana itseasiassa anopin leipoma omenapiirakka, mikä oli ollut meillä pakastimessa (toi sen tänne joku kerta, mutta ei ehditty syömään. Anopilla on tapana leipoa näitä kerralla useampi ja laittaa pakastimeen pari), mutta tällaista omenapiirakkaa yleensä syödään täällä heti ruoan jälkeen jälkiruokana eikä minään kahvipöydän herkkuna.

Lapset oli aika superinnoissan tällaisesta erityisestä herkkuhetkestä ilman mitään syytä :) Itsehän en voinut näitä syödä, vaikka tuo omenpiirakka lämmitettynä on ihan taivaallista, hiton vegaanius! Mulle söpöt astiat oli silti silmänruokaa ja tekivät mut melkein yhtä iloiseksi, kuin torttu ja jäätelö ;)

Pienet lasilautaset olen joskus vuosia sitten ostanut Suomesta kirppikseltä ja Tähkä-hopealusikat sain rippilahjaksi jo edesmenneeltä mummiltani eli niiden tunnearvo on valtava.



Ja katseltuani näitä astioita purkaessani niitä kaappiin päätin, että ei hitto, nyt ne kyllä otetaan ihan arkikäyttöön! 



Meillä on ollut lautasista pula ja ratkaisu löytyi ihan omasta kodista. Toki tällaiset vanhemmat astiat pitää pestä käsin, mutta eipä tuo 4-5 lautasen tiskaus ruoan jälkeen ole tuntunut kovin työläältä.



Aikaisemmin olemme tätä kaunista Arabian Helmi-astiastoa käyttäneet vain jouluisin, mutta eihän sellaisessa kaapeissa taikka laatikossa hilloamisessa ole mitään järkeä! Tämä astiasto on miltei täydellinen, vain pari soppalautasta puuttuu, ja siihen kuuluu vaikka minkämoisia tarjoiluastioita, kastikekulhoja ja keittokulhoja kansineen. Tuo hillitty, ihan pikkusen vihreään taittava, harmaa on ajaton ja samalla 50-luvun muotokieli sopii meidän kotiin just hyvin. Samallahan näitä voisi hauskasti yhdistää johonkin modernimpaan.

Hauska juttu, mutta myös lapset ovat ruvenneet pyytämään, että voitaisiinko syödä hienoilta lautasilta?

:)



Löytyykö teiltä astiastoja vai vain arkiastioita? Ja olisi tietysti hauska kuulla muilta ulko-suomalaisilta onko suomalainen kahvittelu-kulttuuri jäänyt kotimaan jutuksi vai näkyykö sama tapakultturi omassa kodissasi?

***

Nyt täytyy taas rientää, mutta oikein mukavaa alkuviikkoa kaikille ja kuulemisiin taas!




Video-tutoriaali, kuinka kutoa jättilangasta torkkupeitto.

11.2.2018
Siis tämä on mulle varmaan sata kertaa jännempi juttu, kuin voisitte ikinä kuvitellakkaan.
Vuorossa blogin eka edes pikkusen editoitu video.

Kävin lukiossa videoiden editointi-kurssin ja siitä jäi jonkinlainen kipinä koko hommaan, mutta editointitaidot ja -mahdollisuudet jäivät reiluksi kymmeneksi vuodeksi jonnekkin hyvin kauas taka-alalle, kunnes ostin tätä Kaupunki langan Kaide-lankaa, mistä halusin neuloa pienen peiton ja koska keksin siihen niin hurjan kivan ohjeen, halusin ehdottomasti tehdä tänne blogiin tutoriaalin.

Tutoriaalin, kuinka kutoa jättilangasta torkkupeitto.


Videoiden editointi on mun mielestä ihan super makeeta.
Ja haastavaa! Ja kivaa! Ja vielä on niin paljon oppimista, huh!

Tässäkin siis ihan vasta mun ihan eka harjoitus ja itse videointi tapahtui jäätävässä kiireessä perjantai-iltapäivällä, hiukset jumppauksen jälkeen sutaistuna ponnarille.

Vähän oman jännityksen kuule äänestä ja hei, samalla edelliseen postaukseen viitaten, tuossa näkyy hyvin, miten loistava ratkaisu hyllykkö on sohvan takana.

Tuo lanka on aivan ihanaa ja sitä saa nettikaupoista ainakin Kärkkäiseltä, Paaposta ja lankasatama.fistä. Mulla kului tuohon 100cm x 80cm peittoon 4 vyyhdettä eli isompaan peittoon menisi varmaan 10-12 kpl. Halvaksihan se ei tule, mutta eihän vastaavaa torkkupeittoa kaupastakaan ostettuna missään nimessä saa alle sadan euron :) Ja itsetehtynä on aina se oma tunnearvonsa.

***

Jos maltatte katsoa koko videon, olisi hauska kuulla palautetta ja erityisesti olisiko kiva, jos tekisin muitakin videoita? Esim. voisin meidän seuraavalla reissulla johonkin kivaan paikkaa yrittää kuvailla.

Jep, mutta nyt täytyy taas rientää sunnuntai-illan hommiin - yhtä rientämistä tämä elämä!
Hauskaa alkuviikkoa kaikille ja pysytelkäähän lämpiminä <3


Olohuoneen uusi kirjahylly.

10.2.2018
Hyvää lauantai-iltaa! Kuinkas teidän viikonloput sujuu?

Meillä piti tänään olla koko päivän yhteinen vapaapäivä ja vaiks mitä suunnitelmia, mutta Liamin yksi työntekijä joutuikin jäämään saikulle, eli hänen ei auttanut kuin illasta mennä töihin. Eilen oltiin ihan ministi harmissaan asiasta, mutta onneksi ehdittiin tänään kaikista tärkeimmät asiat hoidella heti aamupäivästä. Käytiin polkupyöräliikkeessä koklailemassa Fionnille uutta polkupyörää, minkä hän saa synttärilahjaksi meiltä (F:n pyörä siirtyy pikkuveljelle, kenen pyörä siskolle) ja sit tärkein eli viiihdoin saatiin kiinnitettyä viime viikonloppuna ostettu olohuoneen hylly!


Nimittäin tässä kävi niin, että taannoin luin Linda Juholan blogista tämän Kotiunelmia-postauksen. Aikalailla tykkäilin itsekkin noista hänen laittamistaan kuvista ja sitten luin kohdan ruotsalaisten buumista tällähetkellä asentaa kiinteitä kirjahyllyjä ja ahaa - sain oikean älynväläyksen! Olen aina kammonnut kirjahyllyjä, mutta nyt yht'äkkiä tajusin, että just sellainen meidän olkkariin tarvittaisiin ratkomaan mun sisustusongelmat!

Nimittäin meidän olohuone on jotenkin mun silmään näyttänyt jo pitkään jotenkin valjulta? Valkoiset seinät, valkoiset hötöverhot - molemmat elementtejä, mistä tykkään, mutta viimeaikoina ne on tuntuneen hautajaistoimistomaisilta. Siniharmaa sohva on särkenyt silmiä ja ostin jo valkoiset kankaat sen uudelleen päällystämiseksi, vaikka sinänsä tykkään sohvan väristä.

Mutta uusi hylly, kyllä teki just sen mitä kaipasinkin! Toi just sopivaa sisustuksellista kontrastia, jes.


Älkääs välittäkö verhojen runtuista. Mun täytyisi ottaa ne alas ja ommella kaapelille kunnon kuja ja lyhentää verhot samalla, mutta mun ompelukone on vieläkin rikki. Meinaan pyytää anopin konetta lainaksi, kun tulee viikon päästä meille kylään. Mulla oli vain niin kiire päästä tekemään tämä postaus, että en malttanut odotella täydellistä viimesilausta ;)


Heh, eihän meillä lopulta ollut ihan hirveästi kirjoja tuonne laitettavaksi (mun rakkaimmat kirjat on mun sängyn vieressä) ja keräilinkin muita muistojuttuja myöskin koristeeksi. Tämän hyllyjen järjestys varmasti vielä elää tässä, kunhan totun uuteen huonekaluun.

Mut haittaaks se, että talouden kirjoista n. 50% on Harry Pottereita :D :D :D


Kirjaston kirjat majailevat vielä ikkunalaudalla ja lehtiä sitten onkin kasoissa vähän sielä ja täällä.


Kaikista tärkeimmät jutut, mitkä kaivoin kirjahyllyyn esille, on mun äidin meille tekemät valokuvakirjat. Itsehän en tähän päivään mennessä ole saanut lukuista itse ottamista kuvista yhtäkään kirjaa aikaiseksi. Kiitos vielä äiti, että teet näitä meille! 

Lapset hyökkäsivät heti selailemaan näitä ja löysivät omia vauvakuviaan ja muistoja viime vuosilta, Suomen lomilta.


Elsi 1v. juhlat - vähän on beibi kasvanut <3 (ja äiti laihtunut!)

Tuo hylly on tosiaan tanskalaisesta Søstrene Grene-kaupasta ja ihan samanlainen meillä on Elsin huoneessa. Stringistähän tämä on mukailtu, mutta tykkään näistä, kun niitä pinnoja ei ole sivuilla niin hitsisti. Mikään massiivinen hyllykköhän tuohon ei olisi mahtunut taikka sopinut. Tämän ilmavuus on just sopiva.

Kyllä olen taas astetta tyytyväisempi tähän kotiin. Täällä on tapahtunut tosi kivoja juttuja nyt sisustuksellisesti :)

Huomenna meille tuleekin sitten vieraita ja aamusta täytyy suorittaa kunnon siivoukset. vieraat on aina niin hyvä syy saada koko koti kiiltämään :D Pitäisi useammin kutsua tyyppejä meille :)

Mut nyt mun täytyy laittaa iltaruoka lautasille ja kutsua lapset syömään. Kuullaan taas pian!